Aseta ensin happinaamari omille kasvoillesi

27.11.2018

Oletteko kuulleet sen jutun lentokoneesta ja happinaamarista? Että ensin happinaamari on asetettava omille kasvoille ja vasta sitten on kykenevä auttamaan muita. Minäkin olen. Lukemattomia kertoja. Minun mielestäni se on loistava vertauskuva. Ongelma on vain siinä, että elämä on usein aika monimutkaista ja ristiriitaista. Tuokin loistava vertauskuva on sopinut jotenkin kauhean huonosti minun elämääni. Kun on tuntunut, että hirveän usein on ollut joku, jolla minun arvioni mukaan on ollut suurempi tarve kuin minulla. Jolta happi on minun arvioni mukaan loppunut ennen minua. Niinpä oma tarpeeni on hukkunut siinä hötäkässä. Ehken sitä ole ehtinyt oikein edes tunnistaa. 

Muiden auttaminen on kaunista. Se että pystyy asettamaan omat tarpeensa ainakin hetkellisesti syrjään ja on toista varten, kuuluu aikuisuuteen. Ihmisten hyväntahtoiset, välittävät eleet koskettavat ja liikuttavat minua. Ongelmaksi antaminen muodostuu vasta, kun yritän antaa jotain mitä minulla ei oikeasti ole. Kun kaavin ennestään tyhjää astiaa. Kun autan vaikka minulla ei ole enää aikoihin ollut siihen minkäänlaisia resursseja tai voimavaroja. Kun oma happeni on loppunut aikoja sitten, mutta asettelen siitä huolimatta happinaamaria toisen kasvoille. 

Mikä sitten on saanut minut toimimaan näin? Se, että näin olen välttynyt kohtaamasta itselleni jotain vielä vaikeampaa. Jotain, mikä tuosta rajanvedoista olisi seurannut. Minulle vielä sietämättömämpää on ollut kohdata oma riittämättömyys, häpeä, syyllisyys ja arvottomuuden tunne, jotka pilkistivät esiin tuon järisyttävän rajanvedon myötä. 

Olen kuitenkin ihmeekseni huomannut, että kohtaamalla nuo tunteet ne pienenevät. Niillä on kerta kerralta yhä pienempi mahti minuun. En myöskään aiemmin tiennyt, ettei itseni kuuntelu ja rehellisyys, oman riittämättömyyden kohtaaminen suinkaan lisää häpeääni ja yksinäisyyttäni, vaan pienentää niitä. En ymmärtänyt, että hylkäämällä itseni ja omat tarpeeni olen yhä yksinäisempi, vaikka olemalla muita varten ja joustamalla yhä uudestaan yritin saavuttaa juuri päinvastaisia asioita. Yhteyden sijaan loin omalla toiminnallani lisää erillisyyttä. 

En oikeastaan osaa ihan tarkkaan kuvata, mikä lopulta muuttui. Rajanveto ja itseni puolella seisominen vaatii minulta toisinaan edelleen suuria ponnistuksia. Mutta minä aloin saada kiinni jostain, jota voisi ehkä kutsua rakkaudeksi itseä kohtaan. Jostain, joka ei perustu millään tavalla suorituksiini tai siihen, kuinka hyödyllinen kulloinkin olen yhteiskunnalle tai muille ihmisille. Se on hurja tunne. Siinä tunteessa on ihmeellistä levätä. Se on käsittämättömän vapauttavaa. Aloin tuntea häivähdyksiä tuosta tunteesta. Tuon häivähdyksen turvin uskaltauduin tekemään mahdottomia asioita. Kieltäydyin ensimmäisiä kertoja olemasta toisia varten hetkinä, jolloin tarvitsin lepoa. Hetkinä, jolloin halusin itse jotain muuta. Jopa silläkin uhalla, että kieltäytymiseni aiheutti pettymyksen. Aloin pala kerrallaan olemaan ensisijaisesti itseäni varten.

Anna Rissanen, Ihminen tavattavissa -jatkokoulutusopiskelija

 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.