Kunhan tästä taas selviän, niin sitten...

05.12.2018

Pärjään kyllä, pakkohan se on. En tarvitse apua, on sitä pahemmistakin selvitty. Ei tässä mitään, pää pystyyn vaan, ei auta jäädä tuleen makaamaan. Kyllä tämä tästä, pärjään kyllä. Onko minulla vaihtoehtoja, se on vaan pärjättävä. No ei tämä nyt ole niin iso juttu, että tarvitsisi muita vaivata...

Mitä on tapahtunut, että kiellän itseltäni avun? Suljen armottomuuttani itseni rakkauden ulkopuolelle? Mikä on kasvattanut omat voimani niin suuriksi, että lasken kaiken niiden varaan? Niinkö kaikki muutkin tekevät? Sinnittelevät hammasta purren, vaikka läpi harmaan kiven? Kuka niin vaatii? Mitä omavoimaisuudesta lopulta seuraa minulle, entä läheisilleni? Siitäkö minut lopulta muistetaan - siinä oli ihminen, joka ei koskaan tarvinnut mitään keneltäkään, varsinainen sankari? 

Onko apu tullut liian usein huokauksin, syyttelyin ja ärtymykseen paketoituneena? Onko avun pyytäminen tiputtanut loputtomalta tuntuvaan kiitollisuudenvelan kuiluun, jolloin on helpompaa vain pyrkiä edelleen pärjäämään jo olemassa olevan taakan kanssa? Onko minut jätetty liian usein yksin pärjäämään jo lapsena, kun olen ollut totaalisen riippuvainen turvallisesta avusta eläessäni kaiken aikaa uuden ja ihmeellisen äärellä? Vaadinko itse yksin pärjäämistä myös muilta? Jopa lapsiltani? Näenkö, että tämä on rakkaudettomuutta ja armottomuutta, jossa eläminen on pelkkää sinnittelyä päivästä toiseen? Sitäkö haluan? Sekö on arvojeni mukaista elämää? 

Onko omien voimien rajallisuuden tunnustaminen tappio ja häpeä? Kenties merkki epäonnistumisesta, riippuvuudesta vastoin ”yleistä” riippumattomuuden ihannetta kohtaan? Vai onko taustalla pelkoja - jos olen taakaksi, minusta ei voi tykätä? Jos vaivaan liikaa, olen vain rasite ja minua aletaan karttamaan? Pidetäänkö minua itsekkäänä, jos pyydän jotain itselleni? Ei minun tilanteeni ole niin paha kuin jonkun toisen, olisiko siis noloa osoittaa avuntarpeensa näin mitättömässä tilanteessa? 

Entä jos sallisinkin armon itselleni ja avautuisin todelliselle yhteydelle toisten kanssa? Avaisin oven ja toivottaisin rakkauden tervetulleeksi? Opettelisin luottamaan, että tarjolla on vilpitöntä halua auttaa, jopa enemmän kuin syyllistävää ja epäselvää, katkeruuteen nojaavaa uhrautuvaa auttamista. Opettelisin luovuttamaan niistä vääristyneistä ja julmista kokemuksista, jotka yhä uudelleen ajavat minut nurkkaan ja kaiken avun tavoittamattomiin, selviämään taas yksin. 

Entä jos tunnistaisin ja tunnustaisin, että tarvitsen paljon rakkautta ymmärtääkseni omavoimaisuuteni ansan ja sen, että minun on opeteltava pyytämään apua ellei sitä ole minulle koskaan opetettu, eikä siksi tunnu luontevalta. Siihenkin oppimiseen tarvitsen apua - en voi harjoitella dialogia yksin asettaen itse kuvitellut sanat toisen suuhun. Erityisen vahingollista se on silloin, jos omakuvani on haavoilla ja koen olevani arvoton; saatan tulla tuominneeksi toisen valmiiksi torjumaan tarpeeni. Ajattelen, ettei edes kannata pyytää, kun pettymys seuraa kumminkin. Ja syyllisyys. Ja kiitollisuudenvelka. Ja vanha kaava on taas kovassa käytössä, vaikka hammasta purren. Selviän ja pärjään kyllä itse. Koneisto raksuttaa, jos vielä jaksaa. 

Entä jos kuitenkin nostaisin pään sen sijaan, että painaisin taas alas. Ei niin, että alkaisin taas totutusti puskemaan ja ponnistelemaan väkisin yksin, vaan niin, että näkisinkin toiset ihmiset ympärilläni? Olisiko siinä joukossa todellisuudessa pelkkää rakkaudettomuutta ja vastarintaa avuntarpeelleni, vai olisiko siinä myös ojentavia käsiä, olkapäitä, aitoa lämpöä ja rehellistä kohtaamista? Näkisinkin kuinka apu tulee kutsumalla, rakkaus lisääntyy rakastamalla ja omavoimaisuuden illuusion mureneminen mahdollistaa elämän merkityksellisyyden ja tekee jopa ihmeistä totta.

Marjo Juutilainen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.