Minä itse vai häpeäkuvani?

14.02.2019

Oletko pysähtynyt joskus muurin edessä? Katsellut sen rosoista pintaa, ihmetellyt ehkä sen koloista kasvavia versoja ja etsinyt mahdollisia aukkoja tai murtumia? Miettinyt miten ylipäänsä on mahdollista, että korkeallekin kohoavan muurin seinässä kasvaa hento koivu tai kirkkaasti kukkiva pensas? 

Sanotaan, että ihminen voi vaieta kuin muuri ja vältellä tai kieltää tietyistä aiheista puhumisen kokonaan. Ehkä ne ovat liian tuskallisia ja vaikeita puhuttavaksi. Ehkä niistä puhuminen on jopa uhkauksin kiellettyä. Ehkä niille ei koskaan ole ollut kuuntelijaa, eikä voi uskoa sellaista enää löytyvänkään. Ehkä niistä puhuminen olisi väärin jotakin toista tai toisia kohtaan. Ehkä on opetettu, että puhuminen on turhaa. Ehkä on oppinut, että puhuminen on itsekästä tai osoitus heikkoudesta. Ehkä on kokenut miten puhumalla tulee vain torjutuksi. Ehkä on häkeltynyt huomatessaan miten vähän ahdistukselle on sanoja. Ehkä ei edes tiedosta mistä vaikenee, vaan on kasvuympäristönsä kulttuurin ja tunneilmaston mukaisesti sisäistänyt vaikenemisen ja kontrolloinnin vapaan ilmaisun sijaan. 

Puhumattomuuden takana on usein häpeää. Häpeä kertoo paljastumisen pelosta ja saa ihmisen suojautumaan. Häpeä syntyy rakkaudettomuudessa - siinä missä ihminen ei saa osakseen varauksetonta ja ehdotonta hyväksyntää ja arvoa, joka hänelle jo syntymälahjan oikeutena kuuluisi. Häpeä langettaa kannettavaksi valheiden taakan, kenties jo sukupolvien takaa tulevan, johon hän kuitenkin oppii vähitellen uskomaan: olen huono, arvoton, kelpaamaton, riittämätön, tyhmä, vääränlainen, rakkautta ansaitsematon, tyhjä, mitätön, tuomittu epäonnistumaan, olen virhe. Valheen vastakohtainen totuus kertoisi sen sijaan siitä, että sukupolvissa ennen minua, tai omassa historiassani, on tapahtunut jotain mikä tulisi purkaa, kohdata ja sen myötä hyväksyä. 

Tämä epätotuus on inhimillisesti ottaen hyvin raskas taakka kantaa, joten ihmisen on suojauduttava ja vältettävä sen paljastumista muille ja ehkä jopa itselleen; kuka meistä haluaisi tunnustaa olevansa häpeäkuvansa kaltainen? Häpeän peitoksi ihminen kehittääkin monenlaisia selviytymiskeinoja mm. temperamenttinsa, kasvuympäristönsä ja kokemustensa mukaan; joku esimerkiksi kontrolloi kaikkea, joku pyrkii täydellisyyteen, joku ulkoistaa kaiken vastuun elämästään ja hyvinvoinnistaan toisille, joku kieltää tunteensa (erityisesti ne jotka paljastaisivat heikkouden, kuten suru, pelko ja ahdistus), joku taas välttelee läheisyyttä ja rakkautta, jotka altistaisivat totuudelle. 

Yhtä kaikki, kaikkea yllä lueteltua ”häpeäsääntöjen” mukaista käyttäytymistä, yhdistää totuudesta vaikeneminen. Ihminen vieraantuu todellisesta itsestään vaikenemisen muurin taakse paradoksaalisesti selviytyäkseen, mutta näivettäen samalla ehkä hyvinkin merkittävän osan itsestään. 

Vaikeneminen kasvattaa häpeää entisestään vahvistaessaan sitä mistä vaietaan; muurin seinät uhkaavat kohota yhä korkeammalle ja lisääntyvä pimeys pyrkii ylläpitämään pelkoja hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta, kelpaamattomuudesta ja arvottomuudesta. Ihminen yrittää olla jotakin, jolla ansaitsisi elinkelpoisuuden. 

Mitä luonnonvoimien synnyttämä murtuma voi tehdä muurille, voi toisen ihmisen aito kohtaaminen tehdä puhumattomuuden muurin takana piilottelevalle ihmiselle. Niinkuin valo ja vesi pääsevät ravitsemaan muurin murtumiin kiinnittyneitä kasvinaiheita, voi toisen ihmisen taholta kohdatuksi ja nähdyksi tullut ihminen alkaa versoa uutta. 

Vaikenemisen muuri voi alkaa murtua sen myötä kun kipeille kokemuksille ja tunteille löydetään kohtaavassa vuorovaikutuksessa sanoja ja kohteita. Kohdatessaan häpeäsäännöistä vapaata, läsnäolevaa ja ehdotonta aitoutta ja rakkaudellista totuutta, voi häpeämuurin takana piileskelevä alkaa saada yhteyttä aitoon itseensä. Sekin mikä on jäänyt vielä syntymättä, pääsee vähitellen näkemään päivän valoa. 

Häpeän paljastuminen osoittaa sen katalat kahleet, joiden raukeaminen voi merkitä myös kärsimystä: jotakin on kuoltava, jotta uutta pääsee syntymään. Vapautus tulee kuitenkin siitä, että totuudessa, eli omana itsenään eläminen, synnyttää kotiintulemisen tunteen ja ahdistus alkaa raueta. Pala palalta. 

Muurin murtaminen ei siis käy tuomitsemalla, kauhistelemalla, vaihtoehdottomuudella, torjumalla, kieltämällä, pakenemisella eikä vaikenemista vannomalla. Vaikenemaan tottunut ihminen tarvitsee sen sijaan paljon rakkautta. Hän tarvitsee toistoja luotettavuuden, välittämisen, avoimuuteen kannustamisen ja hyväksynnän kokemuksista. Hän tarvitsee totuudellista kohtaamista, jossa hän voi vähitellen turvallisesti peilautua niiltäkin osin, jotka ovat hänestä puhumattomuuden myötä näivettyneet ja piiloutuneet pimeän varjoon, häpeäsääntöjen alaiseen käyttäytymiseen. 

Vain tulemalla nähdyksi ihminen voi tulla näkyväksi. Ja vasta näkyvä ihminen voi liittyä toisiin ihmisiin niin, että rakkaus pääsee lisääntymään ja hennot elämän versot yhä varmemmin juurtumaan ja kasvamaan tukahtumisen sijaan.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen
 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.