Pitääkö ihmisen olla kokenut täysin sama vastoinkäyminen ennenkuin hän voi kuulla toisen hädän tai kelvata kuuntelijaksi?
Mietin miten herkästi omistamme vastoinkäymisemme niin, että jäämme niiden vangiksi, ”koska kukaan ei ymmärrä”, tai ”kukaan ei kuitenkaan ymmärrä”. Tai että ”mitä tuo kissansa menettänyt yrittää lohduttaa minua, joka olen juuri menettänyt läheiseni”.
Ajattelen, että totta onkin, että emme voi ymmärtää toisen kokemaa, koska omamme ei koskaan voi olla täysin identtinen – silloinkaan kun esimerkiksi olemme molemmat menettäneet läheisen ihmisen. Mutta me voimme halutessamme kuulla toisen hätää ymmärtämättä sitä loppuun saakka. Voimme kuulla ollessamme ymmällä ja sanattomiakin. Voimme olla ihmisenä paikalla, jakamassa ja tukemassa.
Kysynkin, sallinko itseni tulla kuulluksi ja kohdatuksi hätäni hetkellä, vai torjunko läheisyyden ja lähimmäiseni hyvän tahdon läheisyydenpelkoni, jonka taustalla on hylätyksitulemisen pelko, vuoksi? Vai koenko itseni lähimmäisenä kyvyttömäksi auttaa toista hädässään, koska minulla ei ehkä ole siitä itsellenikään kokemusta (autetuksi tulemisesta tai auttamisesta)? Vai pyrinkö kontrolloimaan itseäni ja lähimmäistäni kiirehtimällä ratkaisuun järki edellä ja tullen samalla ohittaneeksi toisen empatiakyvyttömyydelläni? (Empatiakyvyttömyyden takana on omat, kohtaamatta jääneet tunteet, by the way.)
Vaikka kokemuksemme kuinka poikkeavat toisistaan, olemme kaikki ihmisiä ja perustarpeiltamme hyvin samanlaisia. Tarvitsemme kokemusta tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi – sen takeena on lupa ja tila saada kokea ja ilmaista tunteitamme ja tarpeitamme. Siinä me tarvitsemme toinen toistemme läsnäoloa enemmän kuin hienoja sanoja tai valmiita ratkaisuja. Vastavuoroisuuden kokemus lisää yhteyttä, jota ilman elämä on lähinnä sinnittelyä, joka johtaa herkästi katkeruuteen.
Marjo Juutilainen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
