Suru on kunniavieras

05.06.2019

Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan, laulaa Jenni Vartiainen laulussaan Suru on kunniavieras. Viisaasti sanotettu, sillä kyllähän ne kyyneleet kuuluvat suruun ja hoitavat surua. Kuitenkin monelle meistä itkeminen voi olla vaikeaa ja jopa hävettävää. Tuska on tuskallista, eipä siis ihme, että sitä tuskaa ja surun pimeyttä tahtoisi välttää kaikin tavoin. Surun mustaan aukkoon meneminen pelottaa, mitä jos sieltä ei enää pääsekään pois, mitä jos se nielaisee minut kokonaan? Suru niin kovin raskas tunne ja vie voimia. Haluamme myös pitää niin kovasti kiinni, emme luopua siitä mistä sillä surun hetkellä joudumme luopumaan. Kuitenkin me joudumme ensin menemään suruun, jotta luopuminen ja irti päästäminen on mahdollista. Surun kautta pääsemme usein myös kosketuksiin vihan kanssa.    

Suremistavat meillä ihmisillä ovat yksilöllisiä. Suru on menettämisen tunne. Suruja on monenlaisia, isoja ja pieniä suruja. Suremme sitä mikä on poissa tai muuttunut. Aikuisina surua kohdatessamme myös sillä on vaikutusta, miten olemme lapsena saaneet syliä surullemme.  Jos emme ole saaneet syliä surulle lapsena, voi syliä olla silloin vaikea hakea myös aikuisenakaan. Aikuisena se ilmenee vaikeutena hakea tukea tai ilmaista surua muiden aikana, jolloin sitä yrittää vaan olla reipas ja peittää surua. Mieluummin vetäytyy nuolemaan haavojaan yksin, jolloin surusta tulee entistäkin raskaampaa kestää. Toiset taas purkavat suruaan toimintaan, jotta olo helpottuisi ja ei tarvitsisi niin kovasti tuntea, kun keskittyy tekemiseen. Molemmat tavat ovat selviytymiskeinoja selvitä surun tunteen kanssa yksin.

Suru ei ole mikään häiriötila, vaan normaali reaktio menetykseen. Silloin kun normaali surutyö epäonnistuu, menetyksen kokenut ei kykene myöntämään menetystä itselleen eikä lakkaa yrittämästä saada menetettyä takaisin. Pitkittyessään se sitten voi altistaa masennukselle. Ihminen voi myös lamaantua surun kohdatessaan. Lamaantumisen avulla voidaan voittaa aikaa surun käsittelylle, mutta pitkittyessään se voi muuttua masennukseksi. Surutyö on siis tärkeää tehdä. Suru kaipaa tulla nähdyksi ja kohdatuksi, suru tarvitsee syliä.

Suruun suostuminen on hyväksymistä jonkin asian päättymiselle, ja silloin irti päästäminen on mahdollista. Jollekin voi olla tärkeää saada puhua surustaan ja menetyksestään uudestaan ja uudestaan, kun taas joskus riittää pelkästään se, että joku vaan on lähellä, eikä silloin tarvita sanoja. Tärkeää surun kohdatessa on se, ettei sureva jää yksin. Joskus ihmiset saattavat karttaa surevaa, koska eivät tiedä miten heidän tulisi suhtautua tai toimia, mitä sanoa surevalle. Ei sureva kuitenkaan vaadi surussaan ihmeellisiä tekoja ja tai sanoja muilta ihmisiltä, myötätuntoinen katsekin jo riittää.

Yksitoista vuotta sitten kun menetimme poikavauvamme, oli suruni niin musertavaa, että sen alle tunsin itsekin musertuvani. Yritin olla reipas mutta romahdin, sairastuin. Viisas keho onneksi viestitti, että on aika pysähtyä ja surra.

Suru jälleen koputti oveamme, en halua avata sille ovea. En halua luopua toivosta, en päästää irti. Samalla tiedän, on aika avata ovi ja tervehtiä surua, päästää suru sisälle.

Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle, syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin

(Jenni Vartiainen, Suru on kunniavieras)

Ihminen tavattavissa -terapeutti Anne Ollikainen, Helsinki
Ajanvarauksen puh. 040 5201416

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.