Tavoittelin onnellisuutta - pakenin pelkoa

20.03.2019

Hiljaisuus on ihmeellistä. Hengitän sitä, aistit herkistyvät ja mieli rauhoittuu.  Aika pysähtyy. Hiljaisuus antaa tilaa ajatuksille ja tunteille, sielun puheelle, kun vain pysähdyn ja annan niiden tulla. Aiemmin juoksin hiljaisuutta karkuun. Se oli heti täytettävä jollakin. Äänellä, joka peittää sen, musiikilla, ystävillä, millä tahansa tekemisellä. En kestänyt hiljaisuutta, mutta itse asiassa en tainnut kestää tunteitani, joita se saattoi tuoda.

Olen elänyt pitkään niin, että syvimpiä tunteitani ei nähnyt juuri kukaan. Ei voinut, enhän uskaltanut kokea niitä itsekään. Pelkäsin vaikeita tunteitani, ja olin kehittynyt melkoiseksi mestariksi niiden piilottamisessa ja tukahduttamisessa. Yritin sammutella ja häivyttää niitä ja nehän livahtivatkin, jonnekin kehon ja mielen syvimpiin sopukoihin ja hautautuivat sinne. Minusta tuli pintatuntija. Luulin tuntevani, mutta todellisten tunteitteni skaala oli kapea ja pinnallinen. Tavoittelin onnellisuutta, mutta oikeasti hain mielihyvää, onnen korviketta. Pakenin pelkoa ja syyllisyyttä, jotka vaanivat minua, ja vihaa minussa ei mielestäni ollutkaan. Ei voinut, sillä se oli kiellettyä. Sen olin oppinut jo lapsena.

Hidas ja pitkä matka itseeni on auttanut löytämään tunteita, jotka olin piilottanut itseltänikin. Olen löytänyt kipua, jota en ole milloinkaan aikaisemmin näyttänyt kenellekään. Samalla olen vapautunut siitä. Olen löytänyt kadottamani vihan. Olen uskaltanut tuntea syyllisyyttä ilman, että hajoan siihen. OIen pelännyt, olen katunut ja surrut. Olen löytänyt rohkeuden olla eri mieltä, vaikka en ole tiennyt mitä siitä seuraa. Tai vielä suuremman rohkeuden kertomalla tarvitsevani toista vaikka olen pelännyt sydämeni pohjasta asti tulevani hylätyksi. Kun piilossa olleet tunteet purskahtelevat vähitellen näkyville, saa samalla mahdollisuuden vapautua vanhoista taakoista, ja voi syntyä uutta, josta aiemmin ei ollut aavistustakaan. Kun saa mahdollisuuden tutustua itseensä, ryhtyy samalla vahvistumaan siksi, joka on.

Sitten, kun on ollut riittävän turvallista, on avautunut mahdollisuus tutkia myös omaa varjoaan ja kestää niitäkin tunteita, joita siihen tutustuminen herättää. Vähitellen olen kyennyt näkemään, että minussa on tällaistakin. En ole ylpeä kaikista puolista itsessäni, en kaikista teoistani, enkä kaikista tunteistanikaan. On tuskallista tuntea häpeää teoistaan ja on raskasta olla pettynyt itseensä. En myöskään ilahdu, jos huomaan olevani kateellinen. Tunteeni ovat kuitenkin totta ja usein niillä on jokin viesti, kunhan se vain avautuu. Tunteet ovat ikään kuin ystäviäni, hyviä sellaisia, ja niillä on jokin merkitys. Ihan kaikkia ei ole helppo pitää ystävinä, mutta silti nekin ovat. Jos en tiedä mistä jokin tunne herää, voin pysähtyä pohtimaan, mitä tämä tunne haluaa minulle kertoa. Kertooko se vieläkin tarinoita menneisyydestäni, vai onko sillä vain tähän hetkeen liittyvä viesti. Mikä tarve nostattaa minussa tämän tunteen?

Kun olen oppinut tuntemaan ja tunnistamaan tunteitani, on näköni tarkentunut näkemään myös toisen toisena, omana persoonanaan. Siinä on hän, toinen, omine tunteineen, ja tässä minä. Ei tarvitse ihan aina reagoida omista peloistani eikä olettamuksistani käsin. Ei myöskään sieltä käsin, mitä luulen toisen tarkoittavan. Toki niin tapahtuu yhä, useinkin ja tiedostamattomassa sitä tutkimista vasta onkin. Ehkä pysähdyn kuitenkin useammin pohtimaan sitä mikä tämän aiheutti tai mistä tai kenestä mahtoi oikeasti olla kysymys. Mikä tahansa tunne minussa herääkin, uskallan kokea ja ilmaista sen jo vähän rohkeammin eikä sitä tarvitse niellä tai piilotella. Kuka olisinkaan ilman tunteitani?

Ihminen tavattavissa -terapeutti, Story ry. työnohjaaja Malla Hintsala
www.mallahintsala.com
 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.