Kotini on enemmän kuin itse talo

15.09.2022

Päivämäärällä (15.9.) kuusi vuotta sitten aloitin Sipoossa Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman. Otin ensimmäisenä koulutuspäivänä kuvia lounaskävelyltä, jonka tein yksin eväineni läheisen metsäalueen halki pienen metsälammen rantaan — se oli minulle symbolinen pienoismalli alkaneesta matkasta itseeni. Vaihtoehtona olisi ollut muun porukan kanssa yhteinen lounastaminen Sipoossa, mutta minulla oli tarve palastella tilannetta yksin. Perhoset vatsanpohjassa myös muistuttivat, että yksin oleminen oli jännityksenkin vuoksi juuri sillä hetkellä helpompaa.

Olo oli erikoinen. Kotona oli rakkaat pienet ja kannustava puoliso. Elämässä muutenkin kaikki hyvin. Hetken aikaa olin totutellut työhönpaluuta kotiäitivuosien jälkeen ensiapukouluttajana. Siis opetin ihmisiä toimimaan hätätilanteissa henkiä pelastaen — ja samalla jokin minussa eli kaiken aikaa hädässä ja kuin pelastamista itsekin odottaen. Sellainen ristiriita nosti myös syyllisyydentunteita; voinko kokea olevani hädässä, vaikka kaikki oli arjessani niin tosi hyvin? Oliko minussa jotain perustavalla ja ehkä toivottomallakin tavalla pielessä, pelkäsin. Olinko kiittämätön, järkytyin.

Kasvuohjelmassa korvamerkkini taisi olla itkeminen. En ymmärtänyt mistä sitä aina vaan riitti — itkin kenties joka ainoasta koulutuspäivästä ison osan. Jossain vaiheessa matkaa aloin ymmärtää, että itkin, tai vähintäänkin liikutuin, kaikissa tunnetiloissa. Itku oli tunteiden merkki, joiden äärellä tunsin nyt ennenkokematonta turvaa ja kiinnostusta. En tajunnut mitään siitä kuinka minunlaiseni ”tunneihminen” saattoikin olla aivan solmussa tunteidensa kanssa. Heijastelin toisten tunteita itseeni ja löysin niistä samaistumispintoja, jotka kaikki liikauttivat minussa asuvaa tunnevyyhtiä aina vähän uuteen asentoon. Alkoi piitkä piitkä tie kohti vyyhdin selvittämistä omanlaisikseen lankakeriksi, joiden kokoavana korina ovat omat tarpeeni.

Alkusysäys kasvuohjelmaan lähtemiseen oli pommin omainen. Mieheni kanssa elämääni ja sen merkityksellisyyttä jo pidempään pohdittuani mainos ihminen tavattavissa -kasvuohjelmasta oli minulle kuin juusto nälkäiselle hiirelle. Mainos vaikutti tipahtaneen eteeni kuin sattumalta, mutta itse olen entistä vakuuttuneempi siitä, että minua oli siihen valmisteltu jo hyvän aikaa ja mainos oli enää vain ilmoitusluonteinen asia — tämä on seuraava portti, ole hyvä!

En ole koskaan tiennyt mikä minusta tulisi isona. Olen usein antanut aika ympäripyöreitä vastauksia ammatillisiin kysymyksiin, koska ajatukseni haaveiden ammatista on ollut jotenkin niin abstraktilla tasolla. Jotain ihmisten kanssa, jotain syvää ja sellaista missä minun ei tarvitse pukea ylleni haarniskaa. Kasvuohjelmassa tunsin hyvin pian päässeeni kuin perille myös ammatillisesti. Tunsin olevani niin kotona, vaikka olin myös niin pihalla vyyhteineni kaikkineni.

Kotonaolemisen tuntu puhuttelee minua elämässäni ja työssäni ihminen tavattavissa -terapeuttina tänäänkin. Tuo tuntu puhuu minulle yhtä aikaa niin väsyttävän ja pitkän matkan jälkeisestä levosta ja turvasta kuin kaiken äärellä koetusta merkityksellisyydestäkin. Kun tunteeni ovat levällään ollessaankin kerittävissä, voin sanoa uskaltavani tuntea, siis eläväni!

Mainitsin myös korin, jonka nimenä ovat tarpeeni. Sinne vievät langan kuin langan päät, omiin tarpeisiin. On siis uskallettava ensin tuntea, että voi löytää tarpeensa — on selvitettävä vyyhti, kerittävä langat ja asettettava ne oikeille paikoilleen. Jokaisen lankakerän voi ajatella suhteena toiseen. Mitä sekavampi vyyhti, sitä enemmän langanpäiden välissä on jotakin kiellettyä, haavoittavaa, torjuttua ja vääristynyttä. Tällöin keriminen edellyttää hyvin paljon luottamusta, sillä tunnisteltavana ja koettavana saattaa olla elämässä ensimmäistä kertaa todellisia, aitoja omia tunteita. Mitä enemmän on oppinut tunteiden olevan vääriä tai ei-hyväksyttyjä, sitä vaikeampaa on luottaa että saisi tuntea ilman hylätyksitulemista — sitä enemmän siis tarvitsee myötätuntoa, turvaa ja hyväksyntää sen kaiken äärellä. On siis selvää, että yksin päättämällä ei keriminen kovin pitkälle onnistu, vaan silloin tarvitaan ihmistä/ihmisiä, jotka ymmärtävät ihmisyydestä vähintään tämän.

Minulta on kysytty miksi en opiskellut psykoterapeutiksi, vaikka pohjakoulutukseni olisi tämän mahdollistanut. Huomaan, että suhtaudun kysymykseen hiukan hämmentyneenä. Avaan sitäkin kielikuvan kautta: en ajattele miksi asun nykyisessä talossamme, sillä kotinani se on enemmän kuin itse talo. Kun olen kotonani, kaikki hätä on poissa ja oma paikka varman tuntuinen. Jos minulla joskus olikin hätä siitä, että en ole riittävä, johtui se siitä että sisälläni oli niin paljon selvittämättömiä vyyhtejä, enkä ollut kotonani itsessäni. Kiitos Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman, sain verhot auki itseni edestä ja ymmärsin myös oman henkilökohtaisen terapian tarpeen. Ja kiitos Ihminen tavattavissa -terapeuttikoulutuksen, sain ammatin, jossa voin työskennellä ilman haarniskoja, kotoa, eli itsestäni käsin, ihmisten kanssa ja vieläpä syvästi. Kiitän siitä joka päivä. Onneksi lähdin - vain siten löysin kotiin.

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.