Olenko arvokas?

09.06.2020

Onko sinun helppoa ottaa vastaan jotakin hyvää itsellesi? Sellaista, joka sinulle annetaan tai sellaista, joka sinulla jo on, mutta kuljet sen ohi.

Kun ihminen pysäytetään, syystä tai toisesta, on pakko katsoa ympärilleen. On pakko avata silmänsä. Jos ei vapaaehtoisesti, niin sitten pitemmän kaavan kautta. Tulee aika katsoa lähelle ja jopa itseensä. Keskeneräisyyttään ei voi paeta.

Hyppäsin pois oravanpyörästä. Se oli pitkän prosessin loppuhuipennus. Ja kun sain rohkean päätökseni sinetöityä, koin onnea ja helpotusta. Vapauttakin, koska joku tai jotkut asiat olivat pitkään puristaneet ja ahdistaneet. Jätin vakituisen, pitkäaikaisen virkani.

Mutta jotta voi jostakin isosta asiasta luopua, täytyy olla sisimmässään siihen valmis. Asian arvon on täytynyt rapistua ajan saatossa, jotta on valmis irtipäästämiseen. Rakennetta muutoksen vastaanottamiseen on löydyttävä. Riskit ovat huipussaan, koska siitä ei ole kuitenkaan varmuutta, tuleeko kaikki olemaan kannattavaa ja kaiken sen vaivan ja epävarmuuden arvoista.

Se mihin kaikkeen törmäsin jo alkukuukausina byrokratian, lakipykälien, järjestöjen ja järjestelmien kanssa, oli pienoinen yllätys. Ne ovat tänäänkin elämän tosiasioita, joita vaan täytyy sietää ja niihin systeemeihin sopeutua. Sillä tavalla länsimainen yhteiskunta vaan rakentuu. Se on hinta monista hyvistä asioista, joita meille on annettu. Ne hyvät asiat voivat muuttua myös itsestäänselvyyksiksi tai asioiksi, joihin väsynyt ihminen sotkeutuu ja menettää viimeisenkin otteen arkeensa.

Ja toinen, hieman yllättäväkin asia, johon törmäsin pian itsessäni, oli tunne siitä, olenko arvokas. Pystynkö sittenkään mihinkään, nyt kun ulkoinen asema ei kannattele minua harmaina, haastavina päivinä. Nyt, kun olen ikään kuin itseni varassa. Onko minusta oikeasti mihinkään enää?

Miksi sitten elämä on niin monimutkaista? Arki niin haastavaa, että kaikki meistä eivät selviä ehjinä, eivät lähimmäistään rakastavina. Tai miksi matka muutokseen ei vain tule todeksi, vaikka sisin on jo huutanut sitä pitkään? Joitakin hataria vastauksia olen hahmottanut.

Ensimmäiseksi nousee mieleeni itsensä arvostaminen, itsensä rakastaminen. Osaanko arvostaa ja rakastaa itseäni niin puhtaasti, että haluan antaa itselleni parasta mahdollista elämänlaatua. Itselleni se on ollut pitkä polku ja edelleen kesken.

Kumma kyllä, suoraa tietä ei ole ollut. Siihen olen tarvinnut muita ihmisiä, kasvukumppaneita, matkakumppaneita ja peilejä. Monia rakastavia peilejä. Eheyttäviä kokemuksia siitä, että saan olla juuri tässä, juuri sellaisena kuin olen. Rikkinäisenä, itkevänä, itseni hukanneena, itseäni etsivänä. Tai sitten ainutlaatuisena lahjapakkauksena, jolloin monet uskomukset itsestä joutuvat kyseenalaistettavaksi. Kun joku menneisyydessä koettu kipeys tai kokemus vieläkin kaikuu korvissa ja toistaa väärää mantraa minulle minusta. " Ei sinusta ole mihinkään. Olet sellainen ja sellainen, älä kuvittelekaan itsestäsi liikoja."

Vain rakkautta kokemalla olen löytänyt itseäni, vahvuuksiani. Oppinut pois pärjäämisestä, suorittamisesta, ulkoapäin ohjautuvuudesta. Lopettanut jatkuvan kyselyn siitä, kelpaanko, riitänkö, olenko arvokas. Tullut todemmaksi, levollisemmaksi, vastaanottavaisemmaksi. Alkanut pikku hiljaa uskomaan, että olen rakkauden arvoinen. Ja kun rakastan itseäni, pystyn ottamaan myös rakkautta vastaan muilta ihmisiltä. Ja siitä totuudellisuudesta käsin lopulta osoittamaan rakkautta ja kunnioitusta myös muille. Liittymään ihmisyyden kautta ihmisiin.

Sillä tällä yhteisellä matkalla me voimme kasvaa ja avata uusia ovia elämässämme. Ja niitä ovia alkaa ilmestymään sitä mukaa, mitä levollisemmin voimme olla läsnä ja kiirehtimättä. Tulevaisuus kasvaa vastaanottamisen hetkessä, on jo tässä. Minulta ei puutu mitään.

Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman opiskelija Päivikki Leinonen

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.