Ystävyys

09.02.2021

Voiko ystävyys olla ainutlaatuista ja pyyteetöntä? Onko olemassa ystävyyttä joka kestää ja kantaa läpi elämän? Voiko ihminen elää ilman ystävää? Toisille se voi olla yliarvostettua hörhöilyä, joillekin kerta vuoteen hempeän punaisiin paperihin käärittyjä suklaisia sydämiä. Kolmansille se on itsestäänselvyys omassa arjessa, voimavara ja lepotila.

Ystävänpäivä on täällä ihan näillä näppäimillä ja pistää minut ajattelemaan jälleen omia suhteitani elämäni varrella kohdattuihin ihmisiin.

"Ai niin, kun eihän sulla ole kavereita". Läheiseni oli puuskahtanut hetkeä aiemmin puolisolleen, toivoen hänen menevän tekemään omia juttujaan kodin ulkopuolelle, harrastamaan. Repesin nauramaan. Kuitenkin se jäi koputtelemaan mieleni sopukoita sekä mietityttämään ketkä ovat ystäviäni, onko minulla niitä vai mistä omat piirini koostuvat. Hyvän päivän tuttuja minulla on kystäkyllin, kiitos vanhempien suht´ laajan työyhteisön ja oman ammatinvalinnan myyjänä pikkukylämme kioskeissa ja huoltsikoilla.

Tiiviit kouluajan ystäväpiirit ja tarha-ajoista lähtevät ystävyystarinat. "Hän on lapsuuden ystäväni ja me ollaan tunnettu ihan taaperosta asti". Ovat minulle vieraita ja aiheuttavat minussa kateutta. Minulla niitä ei ole, enkä niitä enää kykene hankkimaan, siis lapsuuttani en takaisin saa. Tai jos joku kertoo löytäneensä uuden ystävän, ihmettelen itsekseni ja kurtistelen kulmiani kuinka kummassa jotkut voivat ystävystyä niin nopeasti ja helposti.

Ei mulla ole vaikeuksia puhua ihmisen kanssa tai löytää sopivaa jutun aihetta. Pidin mottonani "suu suoltaa enemmän kuin järki kerkiää ajatella", jolla uskottelin enemmän itselleni etten juuri ajattele sen syvällisemmin mitä puhun.

Minua kiinnostaa ihmiset, elämät, tarinat ja olen sekä halukas, että utelias kuulemaan mitä sanottavaa toisella on. Sinisilmäisyys ja hyväuskoisuus on tuonut kolhuja luottamukseeni ja olen ollut usein törmäyskurssilla eri ihmissuhteissani kuullessani ihmisen vuodatusta jota halusin pitää ystävänä. Kuinka hämmentävä tuntemus kohtaamattomuudesta on kertoessani jotain itselleni todella tärkeää ja oleellista, eikä toinen olekaan läsnä, kuulen näppäimistön napsutuksen ja epämääräistä mutinaa "aivan, joom nii". Mitättömyys ja häpeä kaappaavat koko olemukseni. Raina päässä huusi "ettäs kehtaatkin iloita tästä", kun tunsin syvää helpotusta 3 tunnin jälkeen sulkiessani puhelimen.

"Eipä mulle mitään ihmeellistä kuulu" muodostui minulle vakiolause kun esitetty kysymys oli ainostaan hyvätapainen ja opeteltu muodollisuus että päästään vain tärkeämpään aiheeseen, kysyjään itseensä.

Kun taas kokemissani vastavuoroisissa ihmissuhteissa vastaan: "Voi että kuuluu vaikka mitä ja kuinka paljon. Mikä aika riittää, kun palan halusta kuulla myös mitä kaikkee sulle kuuluu?". Häpeää aiheuttaa näissä myös ajoittain se, että saan ihan hullun puheripulikohtauksen ihmisten kanssa jotka kuuntelevat ja joita kiinnostaa. Puhuinko liikaa, annoinko suunvuoroo, olinko äänessä kokoajan? Kuitenkin opettelen luottamaan siihen, että minut keskeytetään jos palpatan liioiksi.

Kun oma syli on täynnä, siinä ei toiselle ole tilaa. Voi nousta halu auttaa toista, ratkoa hänen puolestaan ongelmia, sanoa sitä mitä ehkä odottaa toisen haluavan kuulla ja antaa vinkkejä kuinka toimia. Harvemmin ihmiset kaipaavat neuvoja tai ohjeita miten heidän tulisi elämäänsä elää. Tarvitsemme pikemmin sitä tilaa, jossa saamme olla vaikeissa ja hankalisssa tilanteissa  toinen läsnä: siis kuulee ja näkee.

Pelastusyksikkö minussa aktivoituu vieläkin, kun keskustelen lasteni kanssa polttavista aiheista. Neuvon ja ohjaan vaikkei ole kysytty. Toisinaan pelkoni tunnistan, herään ja lopetan. Usein pohdin miltä minä heitä yritän varjella? Omalta elämältään? Onneksi lapseni ovat lapsiani eivät ystäviäni.

Ystävyys minulle merkitsee luottamusta, vastavuoroisuutta, hyvän tahtomista toiselle ja kokemuksien jakamista itselle hankalista asioista. Luottamus ja sen rakentuminen riippuu varmasti ihmisestä ja hänen elämänkokemuksistaan. Sinisilmäinen luottaminen ja hyväuskoisuus on johtanut tilanteisiin jossa olen objekti jota on käytetty toisen tarpeisiin. Ellen halua jakaa yksityisiä asioitani ihmiselle, kertoo minulle minusta sen etten luota. Vaikka hän pitäisikin minua ystävänään, niin minä en ajattele niin hänestä. Olenko rehellinen ja kestääkö kuulija sen, että minulla on hankala luottaa ihmisiin (myös häneen) sehän paradoksaalisesti osoittaa jonkin tasoista luottamusta. Ja saanko minä olla ystävyyssuhteessa luottamaton? Se ryhtyykö hän vakuuttelemaan luotettavuuttaan kertoo vain hänestä ja hänen kipukohdistaan.

Läheisimmät, merkityksellisimmät ja vastavuoroisimmat ystävyyssuhteet ovat syntyneet minulle aikuisiällä. Ystäviä ei ole montaa ja ne ovat niitä joihin voin luottaa kuin vuoreen. Tällä iällä on myöhäistä saada lapsuudenystävä, muttei koskaan ole myöhäistä löytää sitä ystävää, jonka kanssa voi jakaa vaikka koko lapsuutensa luottamuksella ja ilolla sellaisena kuin se on ollut.

Vietä hyvä Ystävänpäivä missä sitten oletkin itseksesi tai ystävien, tuttavien tai kavereiden parissa!

Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®  Katja Järvenpää
www.puhelinterapeutit.fi

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.