Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole syyllistää tai loukata ketään, yritän tällä avata oman ymmärrykseni kautta näitä asioita, hyvän ja pahan teemoja.
Olen kasvanut uskonnollisessa yhteisössä ja perheessä. Uskonnollisuuden varjoissa on hyvän ja pahan rakenne, taivas tai helvetti. Jos hyvä ja paha irrotetaan psykologiasta ja siirretään liian etäälle ihmisestä, ne alkavat muodostua eräänlaiseksi höttöiseksi rakenteeksi. Hyvään ja pahaan ei olla enää kosketuksissa tunnetasolla, vaan niistä on muodostunut rakenteita ihmisen mielessä. Niistä tulee vallankäytön välineitä. Syntyy ihmisyydestä irtautunutta, kahtiajakavaa ajattelua joka edesauttaa vääristyneiden valtarakenteiden syntymistä. Joku jossain kaukana määrittelee hyvän ja pahan. Sitä ei enää määrittele se, miltä asiat tuntuvat nyt ja tässä. Onko se mitä luulen hyväksi todellakin hyvää ja se paha jota luulen pahaksi todellakin pahaa? Mistä sen tiedän? Miten sen erotan?
Synnin määritelmä
Otan esimerkin omasta elämästäni. Kasvoin ympäristössä jossa alkoholinkäyttö ei ollut sallittua missään määrin tai missään muodossa. Poikkeuksena sallittiin ehtoollisviini. Kaikki muu alkoholin käyttö oli niin sanottua pahaa eli syntiä. Synti on haastava sana, joten selitän vähän sitä, miten minä sen opin ymmärtämään.
Syntiä oli kaikki se pahan tekeminen, joka erottaa ihmistä tuon uskonnon jumalasta. Toisin sanoen syntiä on kaikki se, mikä irrottaa tuosta uskonnollisesta rakenteesta. Synniksi luettiin mm. kiroileminen, alkoholi ja muut päihteet, rytmikäs tai maailmallinen musiikki, tanssiminen, egoismi (eli ihmisten palvominen tai sellaisen toteuttaminen joka johtaa siihen), TV:n katsominen, esiaviollinen seksi, ehkäisyn käyttö ja liuta muita asioita, joita en enää muista. Toki syntiä oli myös varastaminen, pahoinpitely ja muut yleisestikin pahana pidettävä käyttäytyminen.
Voi että kun nykyään tuntuu hyvältä kiroilla välillä ihan kunnolla. Päräytellä ärräpäitä menemään niin, että sylki lentää suusta. En tietenkään tee sitä muille päin naamaa, se ei tuntuisi hyvältä, vaan omaksi ilokseni ja vihan ilmaisun väylänä. Saatan kiroilla muiden aikuisten kuullen, mutten mielelläni lasten korvien ollessa kuulemassa.
Nautin myös alkoholia sillointällöin. Harvakseltaan jopa päihtymykseen saakka, mutta silloin en enää nauti olostani. Tunnistan kehossani hyvän ja pahan rajan näissä aisioissa.
Miten hyvän ja pahan erottaa toisistaan?
Ajattelen ja koen nykyisin niin, että hyvä rakentaa ja paha rikkoo. En toimi enää uskonnon hyvän ja pahan mukaisesti, ulkoa opitun mukaan, vaan sisältä ohjautuen. Jos ilmaisen vihaani rakentavasti vaikkapa sanomalla ei, se tuntuu minussa hyvältä. Jos taas ilmaisisin sitä rikkovasti, kuten lyömällä jotakuta, se tuntuisi minusta hyvin pahalta. Kiroileminen, joskus sopivassa tilanteessa, tuntuu hyvältä joten sen täytyy olla hyväksi silloin. Jos juon alkoholia, tiedän kehossani onko se hyväksi vai pahaksi. Osaan asettaa itselleni rajat, vaikka välillä päästänkin ”vapaalle” ja juon itseni humalaan. Silloin yleensä käy niin että oksennan ja keho viestii siitä että nyt oli pari annosta liikaa. Ei ollut hyväksi se.
En sano tietäväni mikä on absoluuttisesti hyvää ja mikä absoluuttisesti pahaa. Tiedostan, että ihmisen rakenteissani on varjokohtia, jotka saattavat muuttaa hyvän pahaksi ja pahan hyväksi. Uskon kuitenkin siihen, että jos ihminen on yhteydessä itseensä, tunteisiinsa sekä arvoihinsa hän erottaa hyvän ja pahan tässä ja nyt. Voidaan puhua hyväntahtoisuudesta, jos ihmisen intentiona on erottaa toimiiko hän rikkovasti vai rakentavasti.
Minulle on turha tulla enää sepittämään minkäänlaista syntioppia. Koen sen, että ihmisellä on kyky erottaa hyvä ja paha, jos hän on yhteydessä itseensä.
Tomi Hakkarainen, Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusopiskelija
www.lasnaoloon.fi
