Tarina syvälle elämän haasteisiin ja kasvun hetkiin, jotka jokainen kohtaa matkallaan.
Syntyipä maailmaan eräs toukka. Se katseli ympärilleen ja uteliaana teki havaintoja ja lähti ilman epäilystä muina toukkina taapertamaan eteenpäin omassa elämässään. Se oppi uusia asioita, ihan normaaleja asioita kenelle tahansa toukalle. Sen ympäristön olosuhteet ja muut toukat muokkasivat sitä toukan sitä tietämättä, mutta se vain jatkoi toukan touhuja. Se lähti keräämään itseensä kaikenlaista ravintoainetta, kaikkea sitä mitä toukka tarvitsee elääkseen ja kasvaakseen täyteen muotoonsa.
Toukat olivat erilaisia ja tämä toukka oli enempi hiljainen ja ujo, lähes huomaamaton. Toki se nautti kulkea jonkun sosiaalisemman toukan rinnalla ja päästä sitä kautta helpommin tutustumaan muihinkin toukkiin. Se oli oppinut itsenäiseksi ja pärjääväksi. Se ei halunnut vaivata muita toukkia, ei se muka tarvinnut muita kun hyvin pärjäsi itsekseenkin. Tällä toukalla oli kuitenkin rohkeuttakin lähteä tutkimaan maailmaa vähän laajemminkin ja se sai kokea sitä kautta elämän rikkautta mielenkiintoisella tavalla.
Toukka kuitenkin koki elämässä haasteita ja suurin haaste oli kun se olikin yhtäkkiä jonkun kuoren sisällä. Elämä näytti mustalta, harmaalta, epätoivoiselta. Ei näkynyt mitään ulospääsyä. Sitä pelotti. Se kuuli pelottavia ääniä ja muodosti mielessään erilaisia uhkakuvia. Loppuuko elämä tähän, se mietti. Jotkut näistä kotelovaiheista tuntuivat kestävän kovin pitkään ja näitä tuli elämässä eteen aika-ajoin.
Kuitenkin joku elämänvoima sen sisällä sai sitä muovaantumaan ihan uuteen muotoon. Se löysi itsestään uusia puolia, uusia ulottuvuuksia. Se alkoi käsittämään, että ehkä, pikkuhivenen mahdollisuuden verran, saattaisi olla syntymässä jotain uutta – jotain haurasta, mutta kaunista. Siihen oli vaikea uskoa toisinaan, mutta se jatkoi muodonmuutostaan, kunnes eräänä päivänä suojakotelo alkoi murtumaan. Pieni valonsäde tunkeutui koteloon.
Perhoseksi muuttunut harmaa mössö alkoi vähän ojennella siipiään ja suojakotelo alkoi antamaan periksi. Näytti tosi kirkkaalta. Uskaltautuuko tuonne missä näyttää olevan kaikkea kaunista, keveyttä, vapautta.
Sen siivet tuntuivat vielä kosteilta. Auringon säteet kuitenkin kuivattelivat niitä. Se koki auringon rakkauden ja lämmön. Mutta voinko tulla ulos kotelostani? Silloinhan tulen näkyväksi? Muut näkevät minut. Mitä jos he kokevatkin joko kateutta tai arvostelevat ja hämmästelevät kuka milläkin tavalla. Sopiiko tulla ulos ”normeista ja säännöistä”, toisten mielipiteistä? Olisinko minä ihan hyvä ainutlaatuinen perhonen omana itsenäni? Se ei halunnut aiheuttaa mielipahaa muille, joten se hiukan epäröi tulla kotelostaan.
Kuitenkin se uskalsi, koska se oli kokenut rakkautta, ja hiukkasen hyväksyntää ja rohkaisua muiltakin perhosilta.
Se levitti siipensä, aluksi vähän häpeillen. Mutta pian se rohkeni levittää siipensä ihan äärimmilleen. Se alkoi iloitsemaan keveydestä, vapaudesta, ilon tunteesta. Se lenteli ympäriinsä ja samalla huomasi että yhä useampi paikallaan ollut olento halusi liittyä joukkoon, yksi toisensa jälkeen levittäen omat siipensä lähtien mukaan ilotanssiin, lentämään yhdessä kukin omassa kauneudessaan ja upeudessaan – ikään kuin tanssien tuulessa, nauraen vapaasti ja jopa innostuksen ääniä tuottaen. Oli kevyt olla – oli löytynyt vapaus.
Perhonen ilahtui lisää kun se muisti aiemmin kuulleensa tarinan eräästä olennosta, jolla oli tehtävä. Mutta silloinkin elämän uhkakuvat tukahduttivat olennon uskallusta lähteä toteuttamaan tehtäväänsä. Olento tiesi, mitä sen sydämessä oli. Mihin sen sydän paloi, mihin se kutsui. Jossain vaiheessa se alkoi tulla tietoisemmaksi asioista ja tunnisti kyllä uhkakuvat, mutta lopulta ne menettivät voimaansa sillä sen sydän voitti ja sen halu rohkaista muitakin tutkimaan omaa sydäntään kohti niitä asioita, jotka kutsuvat puoleensa – katsomaan ylemmäs – rajoittavien asioiden ja ajatusten ulkopuolelle. Se käytti kevyesti pientä hipaisua ohikulkijoita kohtaan, jotta hekin kohottaisivat päänsä kumarasta kohti taivasta, kohti tähtiä – katsomaan ylemmäs, näkemään enemmän. Levittämään siipensä yhteiseen lentoon ja tanssiin – iloon ja vapauteen.
Perhonen oli uskaltanut tulla näkyväksi kaikessa hauraudessaan ja se huomasi, että sen piti ensin itse tehdä niin ja sen vuoksi niin moni muukin uskaltautui. Siinä oli niin hyvä olla.
Se oli värisevä ja helposti haavoittuva perhonen, mutta se oli löytänyt tehtävänsä ja tarkoituksensa.
Kyyneleet vierähtivät perhosen poskille, tunteet tulivat pintaan. Eikä haitannut vaikka muutkin ne näkivät. Tällä kertaa nämä kyyneleet olivat valtavan kiitollisuuden kyyneleitä.
Sen tehtävä oli tullut suuremmaksi kuin sen omat epäilyt ja pelot. Perhonen oli päässyt vapauteen.
Eva Haapala, Tommy Hellsten -instituutin opiskelija
