Minulla on kestänyt kauan kokeakseni turvaa omana itsenäni. Ainakin se tuntuu siltä, että elämästä on mennyt paljon arvokasta aikaa siihen turvan löytymiseen, sillä välillä haparoin edelleen erilaisissa ihmismassoissa itseni kanssa.
Aika vasta olin erään tilaisuuden jälkeen poissaoleva ja ärtynyt ja meni hetki ennen kuin tilanne lähti muuntumaan ja sain yhteyden todelliseen itseeni. Mieheni osasi sujuvasti arvailla mistä mahtoi olla kyse ja osuikin naulan kantaan. Tuntemisellaan kosketti kivuliasta kohtaani ja sai kyyneleet virtaamaan.
Arvottomuuden kipu oli jälleen aktivoitunut naisten joukossa ja halusi nousta tietoisuuteen. Tunne nousi aivan yllättäen ja toisin kuin ennen, uskalsin näyttää että se sattuu. Annoin itkun tulla, vaikka nolotti. Hetki oli äärimmäisen arvokas parisuhteessa, sillä se muunsi minussa jotain. Näkyväksi tuleminen mahdollisti myötätunnon, jota tarvitsin mieheltäni juuri siinä hetkessä. Jossain syvällä piilossa ollut kipu sai tulla päivänvaloon ja teki minusta haavoittuvan, ihmisen.
On ollut äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ja rakastaa itseään juuri tällaisena naisena, kun on toistuvasti lapsuudesta asti tullut tuomituksi oman persoonan kanssa lestadiolaisessa yhteisössä. Tänä päivänä en enää ajattele niin että tuomitsevuus koskisi kaikkia lestadiolaisia, vaan ajattelen sen enemmänkin tulevan ehdottomien ja ankaran ajatusmaailman omaavien ihmisten tuomitsevuudesta. Heidän sanoista, jotka ovat merkinneet itselleni paljon ja heidän rajoittavista uskomuksista, jotka ovat vielä vaikuttaneet minuun yhteisössä kasvaneena.
Merkillistä, miten ison jäljen se on sisimpääni jättänyt. Harmitti. Annoin kivun nousta ja olla kehossani yrittämättä väistellä sitä. Annoin sen tuntua ja huomasin olevani surun lisäksi myös vihainen. Oli vaikeaa tuntea arvottomuuden aiheuttamaa kipua mieheni edessä ja tulla näkyväksi, hävetti. Häpesin surkeuttani.
Hetken mentyä ohitse aloin vihdoin nähdä kipuun johtaneita tapahtumia uudella tavalla ja tuntui kuin olisin viimein ymmärtänyt asian terveestä minuudesta käsin. Tähän asti olin suostunut kantamaan häpeää ja arvottomuutta jota oma naiseus lestadiolaisuudessa oli saanut minussa aikaan, kun en kyennyt sellaiseen naiseuteen jonka olin lapsesta asti tulkinnut emotionaalisesti turvalliseksi. Putosin arvottomuuteen ja häpeään lestadiolaisten keskellä, sillä oma persoona tuntuu arvottomalta ja väärältä heidän keskellä. Olen siis kehittynyt, tai jäänyt kehittymättä kehityksellisen trauman olosuhteissa. Tulin rikotuksi. Niin kauan kun muistan, on oma eloisampi ja hyvinvoiva naisellinen puoleni tullut tuomituksi joidenkin ihmisten taholta ja sen hyväksynnän perässä olen pitkään laukannut.
Nyt jotain järjestäytyi uudella tavalla mielessäni ja mietin, miksi ihmeessä laukkaan sellaisen perässä, joka vain satuttaa. Satuttavat sanat ja arvottaminen on jättänyt jäätävät arvet, joiden kanssa yritän tulla toimeen. Kerta toisensa jälkeen olen palannut terapian penkkiin tuntemaan sitä kipua ulkopuolisuudesta ja ryhmistä pois sulkemisesta, jotka ovat riipaisseet ikävästi.
En ole hyväksytty heidän ryhmissä, sillä heidän silmissä en ole uskovainen. Tulin poistetuksi suuresta naisten ryhmästä, jossa olimme vuosien ajan jakaneet kuulumisia. Eräänä päivänä en enää päässyt kirjoittamaan kuulumisia tähän ryhmään, sillä minut oli poistettu ryhmästä. En myöskään ollut enää kelvollinen pyhäkoulun pitäjä ja itkien jättäydyin pois siitä, minkä koin hyvin nöyryyttäväksi.
Olen myös itse painanut ovia kiinni perässäni, sillä en vain enää jaksanut taistella omasta arvostani. Olemalla emotionaalisesti läsnä ihmissuhteissa, on helppo tuntea tuomitsevan ja hyväksyvän ilmapiirin ero. Olen herkistynyt sille tunneilmastolle ja tunnen sen kehossani. Olen viimein valmis päästämään irti. En jaksa eikä minun kuulu kantaa vastuuta niistä ihmissuhteista, jotka tarjoavat ylemmyydellään minulle arvottomuutta.
Kauan annoin omassa mielessäni toisten määritellä omaa arvoani ja olemassa oloani suostumalla pois tasa-arvosta. Enää se ei kiinnosta. Ei pätkän vertaa. Ylemmyys ällöttää, eikä se ole totta Jumalan kasvojen edessä. Jumalalle kaikki ihmiset ovat saman arvoisia.
Osa ihmisistä jotka jäivät yhteisön myötä on kuitenkin ollut minulle tärkeitä ja läheisiä, ystäviä. Kipu erilaisuudesta ja kyvyttömyys turvallisesta yhteydestä ja suvaitsevasta ymmärryksestä on kuitenkin jäänyt välillemme, enkä enää arvosta sellaista ystävyyttä, jossa ei ole turvallista olla kokonaisena, saman arvoisena. Kokemus voi hyvin olla molemminpuolinen, mutta on tärkeää nähdä ja ottaa vastuu kunnioittavasta vuorovaikutuksesta silloin, kun ei jaeta samanlaista ajatuksia, vaan eriydymme omaksi itseksemme. Rajoja ei ole lupa ylittää.
Alitajuisesti jokin osa itsestä edelleen pelkää tuomintaa ja sen tuomaa arvottomuutta toisten silmien edessä. Se on tehnyt araksi ja vetäytyväiseksi. En ymmärrä mihin tuollaista tuomintaa ihan oikeasti tarvitaan. Olen kolunnut aihetta niin paljon ja todennut, että sitä käytetään niin paljon väärin. Ei ihmisellä oikeasti ole varaa tuomita ketään. Ehkä tuomitsevuudessa on ennemminkin kyse siitä, että on vaikeus sallia itselleen jotain, koska se herättää pelkoa?
Asian kanssa vuosia painineena lakkasin uskomasta siihen, että vain tietynlaisena kelpaan Jumalalle, sillä tunsin itseni. En ollut paha ihminen, vaikka kuuntelin musiikkia. En ollut paha, vaikka laitoin ripsiväriä. En ollut paha, kun sallin itselleni levon raskauksiin ollessani ihan loppu. Pahaa olikin se pelottelusta nouseva ankaruus ja ylemmyyden tunto oikeanlaisesta uskosta. Koin, että juuri näissä kipuiluissa uskosta tuli henkilökohtainen. Tunsin helpotusta ja rauhaa, sillä en tuntenut ankaraa ja tuomitsevaa Jumalaa, vaan lempeän ja rakastavan turvan, jossa sain olla ja levätä.
Mitään pahaa ei tapahtunut. Olin vihdoinkin turvassa, kun en enää hylännyt itseäni. Aloin kokea olevani riittävä juuri tällaisena. Se tuntui ihanalta. Koin kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä, rauhaa ja iloa.
Turvan kasvaessa on turrutetut tunteet aktivoituneet ja noussut käsiteltäviksi. Vaikeimpia tunteita on ollut kohdata vihan ja surun tunteet. Niiden myötä aloin kuitenkin voimaantumaan ja tuntemaan itseäni paremmin ja aloin tuntemaan enenevässä määrin ilon ja levollisuuden tunteita.
Tuomitsevuudesta aiheutunut kipu ja itseni hylkääminen oli kasvanut masennukseksi jossain itseni sisällä ja nyt viimein, myötätuntoa kokemalla olin valmis päästämään taas vähän enemmän irti kivusta ja menemään eteenpäin. Laulaminen, tanssiminen ja esiintyminen on aina ollut osa minua ja ilman niitä olen ollut täysin ulkona itsestäni. Yrittänyt jotain muuta ja masentunut.
Tänään näen sen pienen viattoman tytön, joka nautti esiintymisestä ja halusi laulaa ja tanssia elämän iloaan ja välillä laittaa huulikiiltoa, koska se tuntui ihanalta ja jännittävältä, eikä se ollut pahuutta. Tänään näen myös sen kuivakan ja vihaisen katseen, joka ohjasi hiljaiseen ja vaitonaisen hillittyyn käytökseen latistaen ilon. Katseen, josta muodostui myös tuomitseva sisäinen auktoriteetti, joka ei hellittänyt vaikka olin itse jo valmis hellittämään. Vaati paljon työtä, jotta sisäinen tuomari itsessäni antoi periksi.
Ilo on itselleni tärkeä arvo. Se saa näkyä ja kuulua. Jaettuna se kasvaa ja moninkertaistuu. Enää en anna kenellekään valtaa määritellä sitä, mistä saan kokea iloa, sillä olemme erilaisia. Häpeää se edelleen nostaa jonkin verran pintaan, mutta ymmärrän sen olevan sairastunutta häpeää, johon ei todellisuudessa ole mitään syytä.
Nyt on aika korjailla sitä, mikä on mennyt rikki aikaisemmissa ihmissuhteissa. Itsensä pienentäminen on helposti läsnä naisten kesken ja sen juuret on häpeässä ja häikäilemättömyydessä. Enää en suostu kantamaan häpeää näkyvillä olemisesta, elämisestä, oman äänen käyttämisestä tai ajatuksien ääneen sanomisesta, mutta kipua on jäljellä. Sitä kohtaan lempeydellä ja myötätunnolla. Vihasta on tullut ystäväni. Siitä on tullut tärkeä suoja ja sen avulla olen alkanut tuntemaan myös omaa arvoani. Olen kiitollinen vihasta.
Kirsikka Kinnunen, Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT®
