Mua pelottaa. Tuo lause on tullut minulle todeksi erityisesti viimeisen vuoden aikana. Tarkoittaako se, ettei minussa olisi ollut pelkoa ennen sitä? Ei todellakaan.
Muistan, kun joitakin vuosia sitten eräs valmentaja kysyi minulta, mitä minä pelkään. Mietin hetken, mutta en keksinyt muuta kuin korkeat paikat ja lentämisen. Miten tuo on mahdollista, vaikka kehossani on ollut koko elämäni paljon pelkoa? Uskon sen johtuvan siitä, että egoni on halunnut suojella minua.
Olen pelännyt pelätä. Ujouteni oli lapsuudessa ja nuoruudessa yksi näkyvimmistä tavoista välttää pelon tunnetta, sillä vetäytyminen ja näkymättömyys tuntuivat turvallisemmilta kuin esillä oleminen. Yritin myös kaikin tavoin peittää pelon näkyviä merkkejä, kuten käsien tärinää tai itkua. Myöhemmin pelon välttely alkoi näkyä ahdistuksena, stressinä, väsymyksenä ja uupumuksena. Ne tuntuivat usein erityisesti sosiaalisten tilanteiden jälkeen, kun kehoni ei enää joutunut taistelemaan pelkoa vastaan. Olen elänyt paljon joko menneessä tai tulevassa, jotta minun ei tarvitsisi olla läsnä pelon tunteelleni. Olen vältellyt pelko-sanan käyttöä ja puhunut sen sijaan esimerkiksi turvattomuudesta, jännityksestä, yliajattelusta, tylsyydestä ja levottomuudesta, koska ne tuntuivat turvallisemmilta sanoilta.
Minussa on siis ollut jatkuvasti pelkoa, jota en aiemmin tunnistanut. Mitä kehossani oikein tapahtui? Rakkaudettomuuden seurauksena kehooni syntyi häpeää eli kipua, jolta egoni alkoi suojella minua. Pelon tunne toimi varoituksena siitä, että olin menossa kohti tuota kipua. Pelko oli kuin risteys: vaihtoehtona oli mennä kohti kipua tai paeta sitä kontrolloimalla. Kontrollointi oli kuin jokin kehossani tarraisi kiinni: tuonne ei ole turvallista mennä. Kehoni oppi ympäristöäni mallintaen, että pelon tunnetta on parempi paeta, koska sen kanssa oleminen on kehollisesti hyvin raskasta. Kohtaamaton pelko varastoitui kehooni ja esti energian, eli tunteiden, luonnollisen virtaamisen. Kehoni alkoi oireilla tästä jo teini-iässä esimerkiksi selkäkipuina. Nuoruudessani tämä näkyi myös voimakkaana punastumisena ja punastumisen pelkona, joka vei minut parikymppisenä lähes stressihermon salpausoperaatioon asti.
Egon rakentamat selviytymiskeinot
Egoni rakensi minulle taitavasti erilaisia selviytymiskeinoja eli kontrollin muotoja, jotta minun ei tarvitsisi kohdata pelkoa ja sen alla olevaa kipua. Opin siis saavuttamaan turvan tunteen kontrolloimalla elämääni. Vaikka saavutin turvan, syvemmällä kehossa oli edelleen pelkoa, johon minulla ei ollut enää mitään kosketusta. Tämä tarkoitti sitä, että olin menettänyt yhteyden joihinkin kehoni osiin. Tietoinen mieleni ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä kehossani tapahtui. Egoni pystyi uskottelemaan minulle lähes mitä tahansa, kunhan se suojeli minua kivulta. Tärkeintä ei ollut totuus vaan turvan tunne. Siksi minun oli esimerkiksi väittelytilanteissa tärkeämpää olla oikeassa kuin kuunnella, sillä periksi antaminen olisi vienyt minut lähemmäs omia pelkojani.
Selviytymiskeinojeni avulla suoritin elämääni niiden sääntöjen ja mallien mukaan, jotka olin sisäistänyt ympäristöstä. Suoritin elämääni esimerkiksi työn kautta, jotta minut hyväksyttäisiin, saisin arvostusta ja kokisin itseni riittäväksi. Pakenin tunteitani erilaisiin riippuvuuksiin, kuten virtuaalimaailmaan, televisioon, työntekoon tai kännykän jatkuvaan selaamiseen. Miellytin ja vetäydyin ihmissuhteissa, koska ihmisten kanssa oleminen tuntui välillä liian raskaalta. Opin hymyilemään, olemaan positiivinen, vitsikäs ja ”hyvä tyyppi”, koska huomasin saavani niillä arvostusta ja turvaa. Kontrolloin elämääni rutiinien ja sääntöjen avulla. Hankin tietoa ja yritin ymmärtää asioita sekä ihmisiä, koska se toi egolleni turvaa ja kokemuksen hallinnasta. Egoni haki turvaa myös erilaisista leimoista, kuten ”olen herkkä” tai ”olen introvertti”, ja uskotteli minulle niiden olevan syitä, vaikka ne olivat lopulta vain oireita.
Yksi keskeisimmistä selviytymiskeinoistani on ollut pelon tunteen projisointi itseni ulkopuolelle: ”Hän on niin ahdistava ihminen.” tai ”Se katsoi mua tosi oudosti.” Projektion avulla olen siirtänyt pelon pois itsestäni olosuhteisiin tai toisiin ihmisiin, jotta minun ei tarvitsisi kohdata tunnetta. Viha on ollut minulle toinen, voimakkaampi tapa suojautua pelolta. Silloin kun pelon tunne on ollut liian suuri kohdattavaksi, egoni on suojannut minua vihan tunteella. Joissakin tilanteissa egoni on tehnyt minusta kiusaajan, jolle toisen mitätöiminen tai vahingoittaminen on tuntunut helpommalta kuin oman kivun kohtaaminen. Myös uhriutuminen on ollut yksi selviytymiskeinoistani. Aiempi kärsimys on voinut muuttua tarinaksi, jota kertomalla olen saanut huomiota ja ymmärrystä. Se on palvellut egoni tarpeita, koska huomio menneeseen on auttanut pakenemaan tämänhetkisiä tunteitani.
Kehon kautta kohti todellista turvaa
Kävin puolitoista vuotta sitten syvän terapeuttisen prosessin, jonka myötä löysin yhteyden kehooni uudella tavalla. Aloin nähdä, kuinka paljon olin kontrolloinut elämääni. Vähitellen yhteys kehooni vahvistui ja aloin tulla tietoiseksi peloista, joita en aiemmin tunnistanut. Kun kirjoitin aiemmin häpeästäni, en vielä ymmärtänyt, miten nimenomaan tiedostamattomat pelkoni olivat ohjanneet käyttäytymistäni. Kulunut vuosi on ollut intensiivistä tutustumista pelon tunteeseen. Pelon kanssa oleminen on ollut raskasta, enkä edelleenkään nauti siitä. Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että pelko on nimenomaan kehollinen tunne, josta voi vapautua vain kohtaamalla tunteen. Usein pelon analysointi tai kognitiivinen ratkaiseminen on ollut vain tunteen pakenemista.
Kun olen alkanut olla yhteydessä pelon tunteeseen, se on usein purkautunut tärinän ja itkun kautta. Hengityksellä ja kivulla on ollut tässä tärkeä rooli. Olen kuunnellut kehoani ja hengittänyt sinne, missä on kipua, ja usein kipu on vapautunut vähitellen. Samalla hengitys on laajentunut kehossa. Olen tehnyt tätä paljon vedessä, jossa saan helpommin yhteyden kehooni. Keholla on kuitenkin taipumus palata vanhaan ja tuttuun tilaan. Siksi se on vaatinut toistoja, jotta keho kokee olevansa turvassa uudessa tilassa. Usein kivun alta on löytynyt uusi kipu, johon ei aiemmin ollut mitään yhteyttä. Olen myös tarvinnut muita ihmisiä peileiksi päästäkseni käsiksi omiin pelkoihini. Tilanteissa, joissa pelko on noussut, egoni on yleensä siirtänyt huomion ensin toiseen ihmiseen: ”Miksi se teki noin?” Jälkeenpäin nuo tilanteet ovat tuntuneet lahjoina, joiden kautta olen päässyt vapautumaan omista peloistani.
Pelon ja egon kanssa – ei niitä vastaan
Suhde egooni on muuttunut kehollisen muutoksen myötä. Aiemmin näin egoni lähinnä pahana asiana, josta pitäisi päästä eroon. Pelosta käsin yritin taistella egoa vastaan ja kontrolloida sekä itseäni että ympäröivää maailmaa, erityisesti silloin kun kohtasin kärsimystä itsessäni tai ympärilläni. Vähitellen huomasin, ettei tuo kontrollointi yleensä vähentänyt kärsimystä, vaan päinvastoin lisäsi sitä. Egoni haluaa usein asettua tuomarin asemaan ja määritellä asioita hyvänä tai pahana, oikeana tai vääränä, jotta minun ei tarvitsisi kohdata omia pelkojani. Kun olen tullut tietoisemmaksi egostani, olen oppinut hyväksymään sitä enemmän sekä itsessäni että muissa ihmisissä. Nykyään tunnistan usein toimivani egostani käsin. Egon suojelu tuntuu välttämättömältä, koska en jaksa olla jatkuvasti pelon äärellä. Minussa on siis yhä puolia ja pelkoja, joista en ole vielä tietoinen.
Pelon kohtaaminen on käytännössä tarkoittanut välillä sitä, etten ole enää toiminut aiemmin sisäistämieni sosiaalisten sääntöjen mukaan. Olen tulkinnut, että tämä on myös herättänyt muissa ihmisissä turvattomuutta, mikä on hyvin ymmärrettävää. Nuo säännöt tuovat meille turvaa, ja kun joku ei toimikaan niiden mukaan, myös turvan tunne voi vähentyä. Tämä on tarkoittanut pelon kohtaamista siitä, etten ole muiden silmissä enää “hyvä tyyppi”, mikä on tehnyt pelon kohtaamisesta erityisen raskasta. On käynyt kuitenkin päinvastoin kuin egoni on uskotellut: riippuvuus muiden hyväksynnästä on vähentynyt. Samalla on alkanut tulla vapaus toimia sääntöjen mukaan, mutta ei enää pelosta käsin.
Olen kuullut monta kertaa lauseita, kuten ”älä ota itseesi”, ”on tärkeää olla totta” tai ”on tärkeää oppia hyväksymään muut sellaisina kuin he ovat”. Minulle nuo lauseet ovat alkaneet tuntua egon kieltämiseltä. Olen päässyt lähemmäksi itseäni ja muiden hyväksyntää vasta, kun olen uskaltanut kohdata tunteeni ja hyväksyä itsessäni myös ne osat, jotka eivät vielä pysty hyväksymään kaikkea.
Heräsin tänään itselleni rakkaan ihmisen viereltä ja tunnistin kehossani pelkoa, joka tuntui erilaiselta kuin aiemmin. Huomasin, kuinka egoni halusi paeta. Tunsin kuitenkin turvaa jäädä tunteen äärelle ja ilmaista sen. Makasimme pitkään vierekkäin ja jaoimme sitä, mitä meissä tapahtui. Välillä nousi itkua, välillä keho alkoi täristä. Vähitellen kehossa jumissa ollut energia alkoi vapautua.
Minulle pelko ja ego ovat osa ihmisyyttä. Kysymys ei ole, miten pääsen niistä eroon vaan miten opin hyväksymään ne. Rakkaus niitä kohtaan lisääntyy, kun olen yhteydessä omiin tunteisiini ja kuuntelen kehoni viestejä. Sitä kautta pelko ja ego saavat olla minussa ilman, että ne hallitsevat minua.
Tommi Pitkälä, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
Tommi ottaa vastaan harjoitteluasiakkaita. Hänet tavoittaa: puh. 050-3100943 ja sähköposti tommi.pitkala(at)gmail.com.
Ihminen tavattavissa -terapeuttien ® ja terapeuttiharjoittelijoiden yhteystiedot löydät täältä.
Blogikirjoitustemme avulla pyrimme tuomaan esiin ihmisiä yhteisöstämme tavattavaksi ja tuomaan erilaisia näkökulmia, jotka toivottavasti herättävät sinussa uusia oivalluksia ja antavat pohdittavaa.
Liity mukaan uutiskirjeeseemme ja varmistu, että kuulet uusimmista blogikirjoituksista, podcasteista, YouTube-videoista ja muista ajankohtaisista asioista! Mukaan pääset täältä.
