Kunnia ja ylpeys. Suoran näkemisen kautta nöyryyteen, oman kokoiseksi kasvamiseen…
On sanonta, että me yksilöt ollaan ympäristömme tuotos. Esimerkinomaisesti, jos olisin syntynyt Afrikassa olisin afrikkalainen uskomuksineen. Jos olisin syntynyt kuninkaan jälkeläiseksi, olisin sellainen uskomuksineen jne. Jos me ei olla saatu kasvaa moniulotteisessa ympäristössä, meistä ei rakennu moniulotteisia ihmisiä ja niin edelleen.
Olen suomalaisessa ja vakaumuksellisessa perheessä kasvanut aivan tietynlaisessa ympäristössä ja siten olen tuon ympäristön muovaama tietoisuuden palanen. Tuo kasvuympäristö kaikkine erilaisine tapoineen, koulumaailmoineen ja kansallisine kulttuuriperimineen ei ole kuitenkaan koskaan heijastanut minulle sen kaltaista todellisuutta, jonka avulla olisin tiedostanut rakentuvani ja limittyväni ympäristöni kanssa hyvin voimakkaasti yhteen.
Olen siis kasvanut erilliseksi yksiköksi, joka on kokenut voimakkaasti erillisyyttä ja irrallista yksilöllisyyden kokemusta todeksi. Olen myös kuvitellut jotenkin viisastuvani ikäänkuin erillisenä yksilönä. Ikäänkuin se tieto olisi vain kertyneenä itseeni ja sitten minulla olisi syytä ylpeillä sillä. Olen siis kerännyt mm. oppimani tiedon omaksi narsitiseksi ylpeydekseni. Ja se mitä olen osannut (en oikeasti paljon mitään) olen ottanut omaksi kunniakseni.
Muutamia vuosia sitten tajuntaani ikäänkuin laajennettiin ja sain kirkkaan havainnon siitä, että kaiken mitä olen oppinut, olen oppinut vuorovaikutuksessa. Siis aivan kaiken. Kaikki mitä olin lukenut oli jonkun toisen kirjoittamaa, kaikki mitä koulussa opetettiin oli jo tiedossa olevaa. Koitin löytää edes jotain josta voisin olla ylpeä ja josta voisin ottaa itselleni kunniaa. Tiedätkö, yhtikäs mitään en lopulta löytänyt. Sen sijaan näin, että asioilla josta olin ollut ylpeä tai jonka olin ottanut omaksi kunniakseni ei ollut juurikaan mitään tekemistä omien yksilöllisten kykyjeni kanssa.
Sain armollisesti lopettaa kaikenlaisen ylpeilemisen ja alkaa nähdä kiitollisena ne lahjat joita minulle on muovautunut, kuten musikaalisuuden ja muun taiteellisuuden, joista yhtä vähän voin ottaa kunniaa itselleni kuin vaikkapa hiusteni väristä.
Kasvoin omaan kokooni saadessani kirkkaan havainnon siitä, etten ole millään tavalla ympäristön vaikutuksista erillinen yksilö. Päinvastoin. Kaikki kokemani ja oppimani oli muovannut minusta itsenikaltaisen. Tunnustin ettei minussa ole minkäänlaista erillisyyttä, eikä mikään tieto, mitä tiesin ollut yksilöllisesti vain minuun rakentunut. Annoin kunnian sinne jonne se kuuluu, kaikille ja kaikkialle.
Ylpeilyn lopettamisen jälkeen olen ollut kaikesta kiitollinen. Aivan uudenlainen huikea maailmankaikkeus avautui edessäni täynnä runsautta, kauneutta, taitavuutta, iloa ja uskomattomia ihmeitä.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Soili Sipilä
Soilin mietteitä itsestään ja ihmisyydestä voit seurata enemmän hänen FB-syötteestään: ”Soili ja Mystinen Elämä”
