Eilen sain viimeisen sytostaatin. Nyt voi alkaa toipuminen niistä. Ja valmistautuminen hoidon seuraavaan vaiheeseen, eli sädehoitoon. Juuri tässä hetkessä koen vähän epätodellisen helpottunutta oloa ja etsin itsestäni iloa, joka kaiketi tähän vaiheeseen myös kuuluu. Ennen sitä on kuitenkin joku sananen sanottavana.
Oma perhe, oma lapsuuden perhe, puolison perhe, naapurit, monet ystävät ja jopa tutut ja puolitutut ovat osoittaneet sellaista välittämistä tähänastisen elämäni ehkä rankimmissa vaiheissa, että siitä tahdon ihan ensimmäisenä kiittää myös täällä – koska moni teistä on myös täällä. Läheiset ovat tuoneet ruokaa, neuloneet pipoja ja villasukkia, kysyneet myös Markon ja lasten vointia. Niin moni ilmaissut olevansa heti valmis auttamaan jos vain mitä tahansa apua tarvitsemme. Se on koskettanut meitä kaikkia ja vahvistanut turvaa: emme todellakaan ole yksin. Myös monien ilmaisema rukoustuki on todella konkreettisesti synnyttänyt sellaisia pumpuliin käärityksi tulleita olotiloja, joissa keskellä valtavan ahdingon olen saanutkin yhtäkkiä kokea sanoiksi vaikeasti puettavaa ylimaallista rauhaa. Kiitos sydämen pohjasta kaikille kaikenlaisesta mukanaelämisestä ja tuesta, lähellä ja etäämmälläkin.
Itse olen kulkenut sairastumisen myötä todella syviin vesiin aina oman kuoleman kohtaamiseen asti. Sellainen sairaus syöpä on, että kuoleman ajatukset se laukaisee ilmeisen vääjäämättä. Oman kuolevaisuuden unohtaa niin helposti elämän melskeissä. Sen välttelyssä kuitenkin piilee omat varjonsa suhteessa omaan ja läheistenkin elämään.
Samalla olen saanut tutustua omaan avuttomuuteeni ja siihen, että olenko liittymisen arvoinen silloinkin kun minun syli on aivan tyhjä enkä voi antaa oikein mitään. Ottaa vastaan vaan. Ja sitten oman avuttomuuden hyväksymisen kautta saanut kokea sellaista rakkautta ja kannattelua, jossa olen voinut nähdä sen miten mielellään toiset haluavat auttaa ja saavat samalla myös itsekin antaessaan. Kyllähän sen kokemuksen voin tavoittaa itsekin suhteessa muihin silloin kun voin olla heille jotenkin avuksi. Mutta suhteessa itseen avuttomuuden tilassa vain vastaanottavana osapuolena oleminen on ollut itselleni yllättävän vaikeaa. Avuttomana en voi kuin suostua omaan voimattomuuteeni ja rajallisuuteeni. Ilman sitä lieneekin mahdotonta päästä myöskään kokemaan elintärkeää huolenpidon kohteena olemista. Siis turvaa luovaa kannatelluksi tulemisen kokemusta. Siinä alkaa sulaa jopa kuolemanpelko. Ja vähitellen rakentua myös elintärkeä oman elämän toimijuus, kuitenkin inhimillisissä rajoissa.
Ja sitten siihen iloon.
Eilen hoitaja julisti kovaan ääneen tiputustani aloittaessaan, että ”se on sitten viimeinen kerta ja juhlan paikka”! Ensimmäisenä minussa läikähti pelko siitä miten muut potilaat sen kokivat. Kaikilla tilanne ei ole välttämättä yhtä valoisa, pelästyin. Olin toki myös otettu siitä miten hoitaja tahtoi ilmaista myötäiloa minulle. Sen jälkeen jäinkin makustelemaan sitä voinko iloita omasta hyvästä tilanteestani, vaikka vierellä on myös toisenlaisessa tilanteessa olevia – niin potilashuoneessa kuin elämässä ylipäänsä?
Nyt tässä yön yli nukuttuani ajattelen, että mitään tunnetta ei voi pakottaa. Ne tulevat silloin kun tulevat, sillä ne eivät feikkaa vaan kumpuavat todellisista omista kokemuksista. Eilen hoitajan tarjoama mahdollisuus ilon jakamiseen meni minulta osittain ohi, koska sillä hetkellä minulle oli todellisempaa kenties syyllisyys ja häpeä omasta ilosta ja helpotuksesta, kun samassa tilassa olevilla saattoi saamieni vihjeiden perusteella olla menossa jotain aivan muuta. Minun hoitoni tähtää parantavaan, jonkun muun kohdalla se voi olla esimerkiksi oireita lievittävää. Siinä tunsin aikamoista sisäistä ristiriitaa. Ja toisaalta, elin vielä Meikun pinkin viivan putkessa, jonka valoisa tunnelinpää ei ihan vielä ollut päässyt itselleni realisoitumaan.
Kun tänään letitin Eeditin hiuksia aamulla ja sulkeuduin perheen aamuhalauksiin, koin yhtäkkiä valtavaa iloa. Pursuavaa kiitollisuutta. Liikutukseen asti johtavaa helpotusta. Miten kaikki se minkä on pelännyt menettävänsä, avautuukin aivan uskomattomissa väreissä, elämää täynnä vasten omaa kuolevaisuutta katsoessa. Elämä on nyt. Tässä ja nyt.
Ilon myötä nousee kiitos siitä että saan vielä elää. Kiitos että sytostaatit ovat nyt ohitse. Ja kiitos kaikista myötämielisistä ihmisistä elämässäni. Tämä kaikki koskettaa oman olemassaolon merkitykselliseksi kokemisen, kannatelluksi ja rakastetuksi tulemisen tarpeitani. Siitä nousee syvä ilo juuri nyt. Annan sen tulla ja olla, sillä tarvitsen sitä voidakseni myötätunnon ohella kokea myös myötäiloa muita kohtaan. Onni kun täällä vaihtelee.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi
