”Anteeksianto on lahja, jonka annat itsellesi.” -Anthony Robbins-
Viime vuosina useampaan kertaan olen pohtinut aika paljon anteeksiantoa, mitä se minulle merkitsee, mitä pitäisi antaa anteeksi, miksi pitäisi antaa anteeksi, pystynkö antamaan anteeksi. Olen tehnyt omasta mielestäni paljonkin työtä anteeksiannon kanssa, yrittänyt pakottaa itseäni antamaan anteeksi. Niinhän meidän kuuluu tehdä. Ja mitä enemmän olen pakottanut itseäni, sitä syvemmin olen kahlinnut itseni kiinni siihen, mitä olen kaikin voimin koittanut antaa anteeksi. Lopputuloksena lisää kipua. Kipua kohdistuen minuun itseeni. Väkisin tukahdutettuja tunteita, surua, häpeää, pettymystä, pelkoakin. Niin paljon kipeitä tunteita, joita olen säilönyt sisääni kuvitellen, kunhan tarpeeksi syvälle saan ne tuupattua, lakkaavat ne olemasta.
Meillä on usein ajatus, että anteeksiantaminen tarkoittaa sen hyväksymistä, että minulle on tehty väärin. Sitä, että yhteys suhteeseen pitäisi palautua ja minun antautua pahimmassa tapauksessa jälleen hyväksikäytetyksi. Me pidämme kynsin ja hampain kiinni siitä, että mitä enemmän olen loukkaantunut, sitä vähemmän tuo toinen pääsee minua uudelleen satuttamaan. Ja samaan aikaan minä itse olen ainoa, joka kärsii anteeksiantamattomuudestani. Toinen ihminen ei välttämättä edes tiedä minun kantavan kaunaa häntä kohtaan. Suhde on saattanut päättyä vuosia sitten ja yhä minä pidän itseni kahlittuna siihen vain, koska en anna anteeksi. Niinhän se ei ole, anteeksiantaminen ei ole yhtä kuin kaiken palaaminen ennalleen vaan minun itseni vapauttamista siitä millä minä sidon itseni siihen väärään tekoon, jonka koen itseäni kohdanneen.
Anteeksianto ei ole teko, vaan tapahtuma. Siksi sitä ei myöskään voi pakottaa. Sen luo on kuljettava askel kerrallaan juuri sitä vauhtia mikä minulle itselleni tuntuu oikealta. Itse ajattelen, että ne ovat askeleita itseni luo, että saavuttaisin kohdan, jossa voisin ihan ensimmäisenä antaa itselleni anteeksi, kohdata itse itseni myötätunnolla, katsoa sitä, mitä olen jäänyt kantamaan itseeni. Olla hyvä itselleni.
Alla oleva teksti on lainaus omasta Ihminen Tavattavissa-terapeuttiopintojeni lopputyöstä, jonka kirjoitin henkisestä väkivallasta parisuhteessa. Tekstissä pohdin sen hetken tuntojani anteeksiantamisesta.
”Miten Antaa anteeksi jotain, mitä ei ole edes pyydetty anteeksi? Miten voi pyytää anteeksi, jos ei tiedä, että pitäisi pyytää anteeksi? Miten antaa pyytämättä anteeksi jotain, joka on muuttanut koko ihmisyytesi, rikkonut sinusta jotain, mikä ei korjaannu koskaan? Miksi antaa anteeksi? Miten antaa anteeksi? Mitä antaa anteeksi? Menetetyt vuodet? Eletty elämä? Kenelle?
Tämä tie on ollut pitkä. Se on tehnyt niin kipeää, että ajoittain olen ajatellut, etten tule ikinä selviämään siitä kivusta ja häpeästä, jota olen kaikella itsestäni kantanut niiden vuosien elämän painosta. Minusta muodostui kuva hänen teoistaan, minun silmissäni olen ollut niin syvästi vääränlainen, etten kuvitellut elämän ilman niitä ääriviivoja olevan mahdollista. On erikoista, miten me muutumme toisten ihmisten toimesta. Miten toinen ihminen voi päästä niin syvästi minun minuuteeni, että kadotan kaiken mitä olen. Unohdan olevani ihminen, jolla on oma tahto ja oikeus olla. Olla, niin kuin kenellä tahansa muulla. Miten voin jättää itseni niin kokonaisena toisen kannettavaksi, että unohdan olevani hänestä erillinen? Miten voi niin syvästi olla riippuvainen jostain, joka tekee niin kipeää, että on mahdotonta muistaa, että maailmassa on värit? Että minussa on värit.
Miten kaikesta siitä palataan normaaliin? Mikä on se normaali? Onko sitä? Näyttääkö maailma koskaan enää niin kauniilta, että eletty elämä muuttuu muistoksi, jota on kivusta huolimatta kykenevä kantamaan? Se, mikä särkyi toisen toimesta, se on tarvinnut jonkun toisen myös eheytyäkseen. Kaikki se eletty ei ole suinkaan vaatinut suurinta rohkeuttani vaan se, että olen antautunut nähdyksi. Häpeä on helppo sulkea sisäänsä mutta ulos tullakseen se vaatii niin kirkasta valoa, ettei se pääse enää pimeän syliin. Niin pehmeää laskeutumisalustaa, ettei sen heikoinkaan kohta osuessaan saa säröjä, vaan kohtaa lempeyden vapautuessaan. Toisen ihmisen. Turvallisen sylin, johon laskea kaiken mitä ei enää jaksa käsissään kantaa. Jonkun, joka ottaa vastaan. Kuulee ja näkee. Näkee häpeän ja sen läpi. Rakastaa kaikesta huolimatta, ja juuri siksi.
Olenko minä antanut anteeksi? Kuka minä olen kaiken sen jälkeen, eletyn elämän, kuljetun matkan näköisenä, minuna? Tänään minä näen asiat toisin. En tietenkään kokonaan, kipu on yhä olemassa mutta sen, kuinka syvästä kivusta tuo toinen on toiminut. Kuinka rikkinäisenä ja häpeissään hän on nuorena ihmisenä tullut siihen suhteeseen. Miten kykenemätön hän on ollut kohtaamaan kipua itsessään. Hänen kipunsa sijaiskärsijäksi minä ajauduin. Hänen oman häpeänsä maalitauluksi. Oliko se oikein? Ei tietenkään. Hän toimi väärin, hänen tekonsa minä tuomitsen, hänen sanansa minä tahdon antaa itselleni anteeksi. Mutta en minä häntä ihmisenä voi tuomita. Miten minä itse vajavaisena voisin nousta toisen vajavaisen yläpuolelle häntä tuomitsemaan? En minä voi asettua asemaan, jossa päätän, ettei hän ihmisenä ole anteeksiannon arvoinen, ja samaan aikaan ajattelen itse olevani. Tässä kaikkeudessa on joku muu kantamassa sen vastuun minun puolestani.”
Tämän kirjoituksen myötä toivon sinulle, joka tätä tekstiä luet, myötätuntoa itseäsi kohtaan, lempeyttä ja rakkautta siihen kohtaan sinussa, joka on tullut loukatuksi. Voimia ottaa askeleita kohti anteeksiantoa, riittävän pieniä, riittävän hiljaisia, jotta myötätunto ja lempeys pysyy vauhdissa mukana…
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Essi Sivula, Tampere
www.suomentyoyhteisoterapeutit.fi
