”Kaikki ovat hiiren hiljaa ja pyörittelevät silmiään tietämättä minne katsoa. Yleinen hämmennys ja kaltoinkohtelijan häpeämättömyys laskeutuvat läsnäolijoiden harteille kuin tahmainen riepu. Kukaan ei lyö nyrkkiä pöytään, pysäytä sitä mitä näkevät ja suojele häntä joka ei siihen itse kykene. Vaikeneminen vahvistaa kaltoinkohdelluksi tulleen kokemusta omasta kelpaamattomuudesta, vääränlaisuudesta, arvottomuudesta ja on tällöin osa kaltoinkohtelua.” (Kuvitteellinen tarina kaltoinkohdellun sisäisestä maailmasta suhteessa kaltoinkohtelusta vaikenevaan yhteisöönsä.)
Kaltoinkohdeltu tarvitsee suojelua väärintekijöitä vastaan. Kyky suojella itseään rakentuu, kun kokemuksia omasta arvosta kertyy vuosien varrella: kun minua suojellaan silloin kun en siihen itse pysty.
Tulla suojelluksi, tulla pelastetuksi, tulla rakastetuksi – siinä elintärkeitä rakennusaineita arjen vuorovaikutussuhteissa syntyvälle terveelle omanarvontunteelle ja kyvylle luottaa. Näitä molempia tarvitsemme liittyessämme sosiaalisesti toinen toisiimme. Kun vaara uhkaa, voi luottavaisena turvata merkityksellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen – voin lopulta aina saada suojelua, apua ja tukea, koska olen sen arvoinen. Voin auttaa ja tulla autetuksi. Voin luottaa ja olla luotettava.
Ilman riittäviä kokemuksia suojelluksi tulemisesta kehittyy uskomus, että minua varten ei ole olemassa turvaa – en siis voi luottaa mihinkään enkä kehenkään. On selviydyttävä yksin. En ole avun arvoinen. Elämästä on ehkä suljettava jotakin pois, koska sen tavoittaminen tuntuu mahdottomalta ja liian pelottavaltakin. On pidettävä kaikkia lankoja omissa käsissä, koska voin luottaa ainoastaan itseeni.
Mitä enemmän pulaa luottamuksesta, sitä vähemmän luottamusta pulassa. Ja juuri pulassa tarvitsemme luottamusta ehkä kaikkein kipeimmin. Hyväntahtoisuus, joka tahtoo meille hyvää, ei tavoita, vaan jää helisemään ilmaan ollessamme vailla sydämemme tavoittaneita aiempia kokemuksia suojelusta. Todellinen pulma onkin tässä: kuinka saattaa välittäminen sisään nyt, kun se on suurimmassa hädässä loistanut poissaolollaan?
Kun luottamus on kääntynyt epäluottamukseksi oman hädän sivuuttamisen myötä, tarvitaan jämäkkää ulkopuolelta nousevaa konkreettista apua, tukea ja suojelua. Sellaista joka ei tyydy pää kenossa hymisemään hätämme äärellä, vaan näkee kaltoinkohtelun ja tarttuu siihen.
Niinkuin ei itseään opi rakastamaan hokemalla sitä itselleen peiliin katsomalla, ei itseään opi suojelemaankaan niin itse päättämällä. Ilman kokemuksia rakkaudesta ja suojelusta voi sortua luulemaan toiset poissulkevaa itsekeskeisyyttä rakkaudeksi ja toiset torjuvaa vihaa suojeluksi.
Se kenellä on valta ja mahdollisuus suojella, on velvollinen suojelemaan. Aikuinen suhteessa lapseen, esimies suhteessa alaiseen, hoitaja/lääkäri suhteessa potilaaseen, terapeutti suhteessa asiakkaaseen, ulkopuolinen kadullakävelijä suhteessa kaltoinkohdeltuun, ylipäänsä ihminen suhteessa toiseen ihmiseen.
Jos kukaan ei puutu ja jos vaikeista aiheista vaietaan jättäen kaltoinkohdellut yksin kärsimään, sorrumme kukin tahoillamme kylvämään keskuudessamme luottamuspulaa. Luottamuspula on erilaisten yhteisöjemme suurimpia tuholaisia estäessään liittymistämme toinen toisiimme.
Monenlainen pahoinvointi elää luottamattomuudessa, joka voi eheytyä ja herätä eloon vain luottamusta herättävien tekojen kautta. Yksin ei kukaan voi muuttaa koko maailmaa, mutta jo yksi voi muuttaa toisen ihmisen koko maailman.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
www.lupaolla.fi
