Näin 40-vuotissyntymäpäivien jäljiltä tuntuu siltä että haluan jakaa elämästäni ja omasta kasvustani. Koen että minulla on tarve tulla nähdyksi. Nähdyksi omana aitona itsenäni. Se pelottaa, koska olen aiemmin toiminut juuri päinvastoin. Olen piilottanut aidon itseni muilta. Piilottanut koska olen kokenut niin monista itseeni liittyvistä asioista vahvaa häpeää.
Istuin puolitoista vuotta sitten autossa ja kuuntelin Tommy Hellstenin kirjaa ”Saat sen mistä luovut”. Kirjan sanat heikkoudesta ja vahvuudesta koskettivat syvältä, ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa syvemmin, miksi olen elämässäni kokenut paljon riittämättömyyttä, yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta.
”Mitä muut minusta ajattelevat?”. Siinä kysymys joka on ohjannut minua ja mun valintoja elämässä. Tärkeintä on ollut se että miellytän muita ihmisiä, luon itsestäni mahdollisimman positiivisen, menestyvän, taitavan, osaavan ja sosiaalisen kuvan muille ihmisille. Kuvan, jossa ei ole sijaa heikkouksille. Koin jotkut heikkoudet niin häpeällisinä, että ne on pitänyt piilottaa muilta hinnalla millä hyvänsä. Varmastikin ironista että se, jolla olen yrittänyt saada arvostusta muiden ihmisten silmissä on varmastikin se, joka on ajanut muita ihmisiä etäämmälle minusta.
Mun on pitänyt (yrittää) olla paras kaikessa mihin ryhdyn. Asettamalla itselleni nuo vaatimukset olen samalla tehnyt itsestäni riittämättömän. Ihmiset, jotka ovat jollain tavalla horjuttaneet tuota täydellisyyden illuusiota, ovat myös siksi herättäneet minussa vihan tunteita. Kuitenkin, koska vihankin tunteeseen on liittynyt vahvaa häpeää niin enhän sitäkään ole voinut ilmaista. Olen joko nielaissut vihani tai kohdistanut sitä muihin passiivis-aggressiivisena käytöksenä. Tapa, joka on vahingoittanut sekä itseäni että ympärilläni olevia muita ihmisiä.
Muitakin vaikeita tunteita (kuten ahdistus) olen yrittänyt kovasti juosta pakoon. Olen vältellyt joutumasta tilanteisiin, joissa näitä vaikeita tunteita voisi herätä. Ja jos on herännyt tällainen tunne, niin olen kaikin keinoin yrittänyt päästä siitä eroon tai tukahduttaa sen. Ja mitä kovemmin sitä olen yrittänyt, sitä kovempaa tunne on iskenyt jossakin vaiheessa takaisin. Vaikeiden tunteiden välttely on johtanut siihen, että olen osittain lakannut elämästä elämääni ja alkanut kontrolloida sitä sen sijaan.
Vajaa puolitoista vuotta sitten aloitin ”Ihminen tavattavissa” -kasvuohjelman. Ehkä minulla oli ohjelman alkuvaiheessa jonkinlainen kuvitelma siitä, että se tekee minusta jotenkin täydellisen tai virheettömän ihmisen. Sen sijaan ohjelma onkin opettanut minua kohtaamaan oman epätäydellisyyteni. On aika hemmetin vapauttavaa oppia puhumaan omista heikkouksista ilman että tarvii tuntea niistä häpeää. Mä teen edelleen virheitä. Mä toimin edelleen välillä väärin muita ihmisiä kohtaan. Kun pystyn tunnistamaan nuo tosiasiat ja myöntämään omat virheeni, niin pystyn samalla myös vapautumaan niihin liittyvistä syyllisyyden tunteista. Yksi tärkeimmistä asioista onkin ollut oppia suhtautumaan hyväksyvästi ja myötätuntoisesti itseäni kohtaan. Ja kun olen pikkuhiljaa oppinut olemaan sallivampi itseäni kohtaan, olen alkanut olla sitä myös muita kohtaan. On vähentynyt tarve kontrolloida elämääni ja muita ihmisiä.
Yksi haastavimpia asioita tässä kasvussa on ollut oppia puhumaan omista vaikeista tunteista ja olla ottamatta vastuu muiden tunteista. Vihan tunteesta puhuminen sillä hetkellä kun tunne on aktiivisena on ehkä ollut kaikkein haastavinta. Siis se että sanoitan oman tunteeni, ja osoitan samalla oman heikkouteni ja tarvitsevuuteni ilman että tuomitsen tai hyökkään toista osapuolta kohtaan. Minun ei tarvitse myöskään yrittää säästää muita ihmisiä kohtaamasta heidän vaikeita tunteitaan, esimerkiksi miellyttämällä heitä. Näitä asioita olen onnekseni päässyt kohtaamaan ja harjoittelemaan paljon läheisessä ihmissuhteessa nyt korona-aikoina. Kun on oppinut enemmän ja enemmän hyväksymään vaikeat tunteet ja antamaan niille tilaa, se on samalla vapauttanut hirveän määrän energiaa. Energiaa asioiden ja tunteiden kontrolloinnista.
Yksi syy miksi kirjoitan näistä asioista on halu tulla itse näkyväksi. Olen huomannut että oppimalla puhumaan itseeni liittyvistä vaikeista asioista ääneen, se vähentää niihin liittyviä häpeän tunteita. Uskon myös että lopulta aika moni käy omaa prosessiaan samanlaisten asioiden kanssa. Toiseksi haluan omalta osaltani vaikuttaa sosiaalisessa mediassa olevaan julkaisukulttuuriin, jonka en koe olevan tällä hetkellä hirveän aitoa. Toivoisin että somessa voisi olla enemmän tilaa myös muille kuin positiviisille ja iloisille asioille, joissa ei tietenkään sinänsä ole mitään pahaa.
Jaoin jotakin melko henkilökohtaista ensimmäistä kertaa elämässäni julkisesti ja se pelottaa. Olen toisaalta hirveän ylpeä itsestäni että vihdoinkin uskallan tehdä tämän, uskallan näyttää omaa heikkouttani ulospäin. Minä olen keskeneräinen, tulen aina olemaan keskeneräinen, ja juuri se tekee minusta täydellisen ihmisen.
Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman opiskelija Tommi Pitkälä
