Häpeää ja siitä kumpuavaa narsismia tarkastellaan helposti yksilö tasolla, kuitenkin molemmat näyttäytyvät meille myös yhteiskunnallisesti ja globaalisti. Me ihmiset elämme osana yhteiskuntaa. Jos emme koe tulevamme yhteiskunnan hyväksymiksi aiheuttaa se häpeää. Jos yhteiskunnassa ihannoidaan kilpailua ja pärjäämistä lisää se häpeää. Häpeä on tunnetta siitä, että yhteys toisiin ihmisiin on uhattuna. Eriarvoistaminen aiheuttaa häpeää sekä sodat ja sotien aiheuttamat selviytymiskamppailut. Kokonaisia kansakuntia on sorrettu ja poljettu, samoin alkuperäiskansoja. Ihmisiä on hallittu pelolla. Häpeää on siirretty isältä pojalle, äidiltä tyttärelle ja sukupolvelta toiselle. Narsistinen yhteiskunta suosii ja ruokkii pyrkyryyttä, glamouria sekä täydellisyyteen pyrkimistä. Se väheksyy keskeneräisyyttä, läsnäolon tärkeyttä, luonnollisuutta ja tavallisuutta.
Pohtiessani häpeää yleismaailmallisella tasolla, tuntuu kuin häpeästä kumpuava syyllistäminen ja yleismaailmallinen leimaaminen olisi ottanut nykypäivän yhteiskunnassamme nyt liian isoa roolia. Pandemian aiheuttama pelko on vahvemmin nostattanut esiin tyypillisiä häpeän aiheuttamia lieveilmiöitä ja käyttäytymistyylejä kuten leimaamista, syyllistämistä, vihamielisyyttä, raivoa, kritiikkiä, eriarvoistamista ja kahtiajakoisuutta. Ihmisiä on vahvasti jaoteltu vastuullisiin ja vastuuttomiin – hyviin ja huonoihin.
Joko tai ajattelu, joka häpeästä kumpuaa sisältää vaatimuksen kahtiajakoisista valinnoista. Tällaisessa ajattelussa ihmiset tai asiat ovat joko hyviä tai huonoja, ihmeellisiä tai kauheita. Tämän ajatuksen taustalla ihminen myös itse koko ajan arvioi itseään häpeästään käsin, jos en ole loistava tai virheetön, on minun oltava epäonnistunut. Siellä missä häpeä valtaa alaa, aktivoituu pelot ja rakkaus väistyy. Pelkäämme ettemme riitä, osaa, kelpaa, pärjää tai selviä. Häpeä on pelkoa ja pelko aiheuttaa stressiä. Häpeän ja pelon tilassa meidän on vaikeaa elää luottamauksessa.
Häpeä on kokonaisvaltainen, kehollinen ja hermostollinen tila. Emotionaalisen trauman jälki, mitä häpeäkin on, johtaa siihen, että aggressio ja pelko tai lamaannus voivat käynnistyä myöhemmin vaarattomissakin tilanteissa, koska turvallisuustutkamme ei toimi luotettavasti. Tämä tarkoittaa sitä, että saatamme kokea vaaraa silloinkin, kun sitä ei ole. Autonominen hermosto, joka on tahdosta riippumaton hermosto, arvioi turvallisuutta jatkuvasti ja käynnistyy vaaran uhatessa jo ennen tietoista pyrkimystä. Parasympaattinen hermostomme aktivoituu silloin kun koemme turvaa, olomme on luottavainen ja levollinen. Sympaattisen hermoston toiminta aktivoituu uhkaavissa ja pelottavissa tilanteissa. Silloin olemme taistele ja pakene -tilassa, ylivirittyneessä tilassa. Jos tämäkään toiminta ei auta meitä, pudottaudumme seuraavalle alkukantaisemmalle tasolle, jota kutsutaan myös liskoaivotoiminnaksi, eläimillä tätä kutsutaan valekuolemaksi. Tässä tilassa olevan on vaan koitettava selviytyä pelon, häpeän ja hämmennyksen vallassa. Tässä tilassa vaivumme alivirittyneeseen ja passiiviseen tilaan, lamaannumme.
Tie tunneaivoihin kulkee minätietoisuuden kautta. Tulemalla tietoiseksi häpeästä ja omista sisäisistä kokemuksista sekä siitä mitä kehossamme ja meidän sisimmässä tapahtuu ja hoitamalla häpeää, vapautamme kehoomme lukkiutuneen energian. Häpeän ja pelon hälvetessä saavutamme turvallisuuden tunteen, joka on autonomisen hermoston toipumisen kannalta tärkein lähtökohta. Häpeästä vapautuminen vapauttaa meidät olemaan se kuka olemme ja valitsemaan rakkauden pelon sijaan. Tarvitsemme turvaa ja rakkautta voidaksemme kohdata häpeää ja pelkoa. Sisäisen turvan löytäminen itsessä auttaa meitä selviytymään silloinkin, kun ulkoiset olosuhteet ja muutokset tuntuvat meistä liian pelottavilta tai vaarallisilta.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Anne Ollikainen
www.tunnejahyvinvointi.fi
