Muistan, miten ihmeelliseltä joulu tuntui lapsena. Kaikki jouluun liittyvä oli täynnä taikaa. Minä osallistuin kaikkiin puurojuhliin, pikkujouluihin, kinkereihin ja markkinoihin, jonne vain pääsin. Halusin tavata kaikki joulupukit, löytää mantelit ja viedä pikkujouluihin paketteja. Lauran kanssa kierrettiin haalimassa ilmaisia joulukalentereita. Luokassa sai polttaa kynttilää omalla pulpetilla.
Jouluaattoaamuna auto pakattiin täyteen kahvipaketteja ja kierrettiin jakamassa niitä. Isä sanoi, että olisi hyvä ehtiä ennen joulurauhanjulistusta kotiin, muttei se ikinä onnistunut. Reissu päättyi Naantaliin, mistä saimme aina monta muovikassillista tonttujen jättämiä lahjoja. Kaikki tuntui käsittämättömän yltäkylläiseltä.
Kun jossain vaiheessa tajusin, ettei joulupukkia tai tonttuja ole, jotain romahti sisälläni. Kieltäydyin näkemästä totuutta ja esitin uskovani. Maailmankuvani oli kriisissä ja joululle piti löytää uusi sisältö.
Eilen kiertelin iltakävelyllä läheisiä hiekkateitä päämäärättömästi. Kuuntelin joululauluja ja ihastelin valaistuja pihoja. Erään kerrostalon pihalla havahduin. Talo näytti ankealta betonibunkkerilta. Ohi kävellessä pysähdyin ikkunan ulkopuolelle…
Sisällä vanha herra istui pöytänsä ääressä ja yritti saada lusikkaa nostettua vapisevin käsin suuhunsa. Kauempana nainen liikkui vaivalloisen näköisesti eteenpäin. Iso sali oli muuten tyhjä. Hetken kuluttua ovi kävi ja hymyilevä nuori mies istui vanhaa herraa vastapäätä pöytään. Hän sanoi jotain ja auttoi lusikkaa lähemmäs suuta. Minä seisoin ikkunan ulkopuolella, kuuntelin joululaulua ja tunsin samankaltaista onnea, kuin joskus matkalla puurojuhliin uusi samettinen joulumekko päällä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Anna Rissanen, Turku
