11 vuotta sitten oli suurien tunteiden yö. Aaron oli laitettu nukkumaan ja äitini oli ajellut illaksi meille kun hän oli todennut aiemmin päivällä puhelimessa, että jaahas, nyt on merkit sellaiset, että vauva syntyy yöllä. En olisi itse sitä niin osannut ennustaa, mutta äiti <3 .
Iltapalapöydästä lähdettiin Naistenklinikalle.
Aamulla Sylvia ojenteli pitkiä sormiaan ja pyöritteli ranteitaan hyvin elegantisti. Äitini sanoi, että hänestä taitaa tulla kapellimestari. Vauvan tuijottaminen on muuten minusta asia, jota tulisi määrätä kaikille vaikka ihan lääkärin määräyksellä – siinä on jotain todella syvää ja ihmeellistä, aika seisahtuu tai menettää merkityksensä ja asiat asettuvat ihmeelliseen perspektiiviin.
Miksi kertoilen tätä kaikkea? No ensinnäkin siksi, että miksi peittelisin onnea perheestäni? Olen aina haaveillut äitiydestä ja olen superkiitollinen, että aika monien mutkien kautta vihdoin sain syntyä äidiksi ja vieläpä kolme kertaa.
Kerron myös siksi, että lapsen saaminen ei ole aina itsestäänselvää eikä varsinkaan pelkkää vaaleanpunaisuutta. Sylettää puheet lasten tekemisestä. Itselläni esiintyi baby bluesia synnytysten jälkeen, vaikka kaikki oli sinänsä melko traagisten synnytysten jälkeen niin tosi hyvin. Itkin kuin vesiputous kaikesta. Lopulta ymmärsin että itkin suuria tunteita, joita en osannut oikein käsitellä. Se ahdisti. Ajattelenkin, että vanhemmat tarvitsevat kaiken mahdollisen tuen vanhemmuuteensa myös suhteessa omiin tunteisiinsa, jotta pieni ja avuton lapsi voisi kaiken tarvitsevuutensa heille turvallisesti osoittaa. Sillä on nimittäin elinikäisiä seurauksia.
Ja vielä siksikin kirjoitan, että on myös iso kiitoksen aihe että meillä on huikea terveydenhuolto, jossa esimerkiksi vauvan sydänäänien loppuessa hän on turvallisesti ulkona kohdusta muutamassa minuutissa.
Oi vanhemmuutta ja sen synnyttämiä suuria tunteita! Mikä kiitollisuus on, että olen saanut niitä opetella kaiken aikaa paremmin ja lisää. Kunpa niiden kanssa ei kenenkään vanhemman tarvitsisi jäädä yksin – se on myös yksi sydämen asiani terapeuttina.
Sylvia ojentelee edelleen pitkiä sormiaan elegantisti pianon näppäimillä ja tiedä häntä, vaikka tulisi joskus kapellimestariksi. Ei sen niin väliä, kunhan saa elää omannäköistään elämää – silloin se on varmasti jotain oikein hyvää!
Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen, Hämeenlinna