Parisuhteessa on erityisen paljon hyötyä itsetuntemuksesta. Haluan huomioida, että tässä tapauksessa puhun parisuhteesta, jossa molemmat osapuolet ovat siinä mielessä terveitä, että kykenevät näkemään ja myös myöntämään virheitä omassa toiminnassaan. Tällöin parisuhde on periaatteessa ainakin edellytyksiltään tasa-arvoinen ja mahdollisuus muutokselle on olemassa.
Jos en tiedä kuka olen ihmisenä (mitä tunteita, tarpeita, toiveita, haavoja, mielipiteitä ym minussa asuu), tuskin näen oikein kuka sinäkään olet; se miten paljon tai vähän viereeni mahtuu todellista sinua, on suhteessa siihen minkä verran saa olla olemassa todellista minua.
Tuntematon osa minua kaipaa tulla löydetyksi, kohdatuksi ja hyväksytyksi, jotta voisin vapautua elämään rinnallasi ja liittymään sinuun erillisenä minuna ja samalla terveellä tavalla tarvitsevana. Tuo kaipuu jäytää minussa sisäisenä kipuna, joka tahtoo tulla hoidetuksi.
Kaipuuni kanssa saatan ripustautua sinuun tiedostamattomin vaatimuksin ja odotuksin, että sinun tulisi hoitaa kaipaavaa minää ja saada epämääräinen huono oloni paremmaksi. Jos en voikaan kanssasi hyvin, on se mielestäni lähinnä sinun vikasi. Olen tyytymätön, ärtynyt, kunnioittamaton, kontrolloiva ja otan ylivastuuta sinun käytöksestäsi.
Piilossa oleva osa itseäni ei voi liittyä sinuun ja kantaakin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kipeää erillisyyttä, joka on syntynyt rakkauden vajeessa suhteessa omaan ensisijaiseen hoivan antajaan, usein omaan vanhempaan. Täyttymätön kaipuu tulla hänen taholtaan ehdoitta hyväksytyksi ja rakastetuksi synnyttää minuun epämääräistä pahaa oloa, joka ajaa minua joko välttelemään tai kohtaamaan totuutta itsestäni: Kuka minä oikein olen?
Jos välttelen totuutta, teen edelleen kaikkea sitä millä olen oppinut saamaan saatavilla olevaa rakkautta, tai edes lupaa olla olemassa. Millainen minun piti olla että sain olla? Elänkö edelleen tämän vaatimuksen ja näiden ehtojen alla?
Huomion kääntäminen parisuhteessa toisesta itseen on yhtä aikaa vaikein ja tärkein askel. Se on oven aukaisu muutokseen ja kohti epämääräisen pahan olon paranemista. Siksi se edellyttää ehdotonta turvaa; ihmissuhdetta, jossa olen ehdoitta hyväksytty persoonanani ja toisaalta totuudellisesti peilattu katsomaan myös omaa osuuttani ihmissuhdeongelmiini. Ilman armollisuutta ei ole olemassa todellista ihmisyyttä, sillä olemme kaikki erehtyviä ja keskeneräisiä.
Parisuhde ei voi olla terapiasuhde, sillä siinä olemme molemmat yhtä oikeutettuja tulemaan turvallisesti nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi; niin kauan kuin toinen tai molemmat meistä ei vielä tunne itseään riittävästi, emme pysty tarjoamaan turvaa itsellemme emmekä siten toisillemmekaan. Sen sijaan, jos saamme molemmat tutkia esimerkiksi terapeutin kanssa tai terapeuttisessa ryhmässä omaa itseämme, voimme kokea yhä enemmän suorastaan terapeuttista liittymistä toisiimme kyetessämme tarjoamaan vierellämme yhä enemmän tilaa sinulle olla sinä, ja rakastaa sinua juuri siksi mitä kaikkea sinä olet.
Kohtaamalla itseämme tulemme tehneeksi valtavan palveluksen myös lapsillemme; se miten meidät nähdään rajaa paljolti sitä miten kykenemme näkemään lapsemmekin. Ylisukupolvisen rakkausvajeen ketjussa siirrämme lapsillemme samaa pahaa oloa, jonka kanssa niin kipeästi itsekin kaipaamme tulla löydetyiksi. Ei se tapahdu tahdostamme, vaan kivustamme joka ei ole vielä saanut parantua.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050 – 348 6778
