Pakko saaha hevonen!
Vuosi sitten näihin aikoihin aloin todenteolla innostua kaviollisista nelistäjistä, en oikein tiedä miksi, mutta se johti vakaaseen ajatukseen että ostaisin oman hevosen. Mainitsin asiasta ystävälle jolla jo oli oma kopsukka kodissaan – itseasiassa kaksikin.
”No ilman muuta laitat, voit tuoda sen tänne meidän tallille joko puolihoidolla tai täysylläpittoon, voin katella ja kuulostella myynnissä olevia heppoja”.
Olin ällistynyt ja siitä toivuttuani sain sanottua että ”hei hetkinen, eihän sinun kuulu näin myötämielisesti tähän asiaan suhtautua. Sunhan pitää alkaa nimenomaan luettelemaan faktoja minulle, miksi hevosta ei pidä ostaa kuten vaikka niin että siihen menee kaikki rahat ja aika.”
”Miksi minä sellaista sanosin, onhan mulla itelläkin hevonen. Tosiasiahan on että niin paljon kun sulla rahaa vaan riittää, niin sen verran ja enemmänkin saat niihin menemään just niin paljon kuin ikinä haluat. Samoin on ajan kanssa, kaikki aika mitä sinulla on, voit käyttää sen hevoseen.”
”Joojoo, mutta en oo koskaan ratsastanut. Eikä mulla oo mitään kosketuspintaa hevosiin muutakuin kirjahyllyssä on yksi hevosenkenkä koristeena ja palapeli mitä en ole koonnut.”. Käden heilautus ja tuhahdus *pyh* ”Entä sitten, ei mullakaan ollu.” Jonka jälkeen sain linkkejä tori.fihin <myytävänä hevosia, poneja>.
2018 elokuussa opintoja oli Ihminen tavattavissa -koulutuksessa jäljellä vielä pari kokoontumiskertaa. Mietin kuinka paljon lukemisesta, matkustamisesta ja kaikesta muusta opintoihin liittyvistä oheistoiminnoista minulta vapautuisi aikaa ja mihin sitä sitten alkaisin käyttämään. Aloin ehdotella itselleni että voisin alkaa käymään vaikka treffeillä ja tosissani ajattelin laittavani profiilini treffipalvelu Tinderiin. Vai ottaisinko koiran.
Syyskuun viimeisestä koulutuskerrasta kului viikko kun ajelimme poikani ja miniäni kanssa Tampereelle hakemaan pientä belgianpaimenkoiran pentua, Riivaa, kaveria jota silloin 7-vuotias kissamme Rambo ei koskaan olisi kaivannut. Ja joista vähän toista vuotta myöhemmin tulikin ystävyksiä, joka toki vaati jämäkkää kurinpidollista toimenpidettö Rambon osalta ja pisti koiran järjestykseen kerralla. Joten homma hanskassa ja hanskat vähän niinku ympäri kyliä. Mutta nyt minulla on koira jonka kanssa harrastaa ja viettää aikaa, sitä aikaa jota oli yhtä paljon kuin kaikilla muillakin. Liikkeenpidon pyöritystä 6pv viikossa, muutamat terapia-asiakkaat ja loppu luppoaika koiran kanssa vilistellen milloin missäkin.
”Ootko ihan hullu? Et voi olla tosissasi?” Poikani tyttöystävänsä säestyksellä huudahti kun kuulivat loisto ideastani ostaa heppa. ”No mitä, eikö ois kiva lähteä iltatallille tähän aikaan lapioimaan paskaa?” Sanoin ja ajattelin kuinka joka soluni lähes huutaa fyysistä järkevää tekemistä ja hevosenlannan hajua. Kuntosalille en voi mennä kun se on niin tylsää ja puuduttavaa hommaa, tulee hiki ja kaikkee – ajatuskin puistatti. Sen sijaan romantisoin itseni ruusunpunaisiin unelmiin omasta hevosesta, jota niin kovasti hoivaan ja liihotan ratsuni selässä, ilman satulaa ja tukka auki pitkin peltoja. Paitsi etten ollut siihen hetkeen edes käynyt hevosen selässä kertaakaan.
Vitosluokalla ollessani koulukaverini kanssa käytiin erään vähemmistöperheen pikkutallilla heppailemassa sen ainoan kerran. Kokeneempana kaverini kiipesi hevosen selkään karsinan aidan avustuksella ja samaanaikaan minä jäin jumiin hevosen taa. Mulla oli jalassa siniset nokian kumpparit ja kun heppa käänsi takapuolensa minua päin ja samalla tallasi takakavionsa varpaideni päälle, ajattelin että tähänkö elämäni päättyy. Sain vedettyä varpaat kippuraan kumpparin sisällä ja hetken päästä sain nitkutettua kumpparin kärjen kavion alta, eikä suurempia vahinkoja syntynyt kengälle eikä jalalle. Voi sitä onnen määrää ja helpotuksen tunnetta kun henkeä pidätellen pääsin ehjin nahkoin karsinasta ulos. Olin (ja taidan olla edelleen) siinä käsityksessä että rauhallinenkin heppakaveri pillastuu kun takapuolella hääritään, olipa sitten tarkoitus mikä tahansa.
Meni syksy, meni tovinen talveakin, eikä heppakuume hellittänyt. 47 syntymäpäiväni koitti ja pääsin vihdoin hevosen selkään. Elämäni ensimäinen ratsastus talutettaessa kesti ehkä nippanappa 10minuuttia. Ajatus ratsastamisesta on paljon helpompaa kuin todellisuus kuinka vaikeaa on pysyä edes joten kuten kyydissä. ”Rentouta jalat, hengittele ihan rauhassa” kuulin kyllä, muttei minulla ollut aavistustakaan miten sen toteutan käytännössä. Kun pelotti että tipahdan, niin tietenkin puristin jalkoja hevosta vasten ja se lisäsi vauhtia. Kiitin luojaa ties kuinka monta kertaa että heppa oli kytketty suhteellisen varmoihin käsiin.
Melkoinen homma on valmistella hevonen ratsastusvalmiiksi, ja harmitti vain kun taitoni eivät riittäneet pidempään reissuun. Tässä vaiheessa olin jo ilmottautunut SEAL -koulutukseen (vaativien vuorovaikutustaitojen ammatillinen lisäkoulutus), Lopen Läyliäisiin, joka kokoontuisi kerran kuukaudessa puolenvuoden ajan ja jonka harjoituksissa käytettäisiin apuna hevosia.
Aloin ajatella hevosen omistamista hieman tarkemmin itseni kannalta. Mitä syvempää tarvetta tällä strategialla yritän tyydyttää? Mitä minä hevosen omistamisella tavoittelen? Mihin tarkoitukseen sen ostaisin?
Kelailin elämääni taaksepäin, muistin kuinka yhdessä vaiheessa halusin ostaa itselleni väävispuut – siis ne millä kudotaan mattoja. Pelkkä ajatuskin siitä että saisin istua ja heitellä sukkulaa ja paukuttaa itselleni uuden karheaa värikästä räsymattoa, niinkuin mummolassa tehtiin.
Tai se kerta kun vimmalla hain itselleni rukkia, millä kehrätä lankaa. Kaikkiin edellä mainittuihin ”vimmoihin” liittyi silloiseen elämäntilanteeseeni se, että kaipasin eniten lepoa. Tehtäviä asioita oli suhteessa ihan liikaa siihen nähden mitä minulla oli tilaa tehdä.
Tavoittelin juurikin mummolan tunnelmaa vääviksillä, muistin kuinka se toi rauhaa, kiireettömyyttä ja läsnäoloa. Vaikka olisin ostanut kangaspuut, ei minulla aikaa olisi ollut yhtään sen enempää, ellen valitsisi käyttää aikaani jotenkin muuten. Rukki olisi saanut pölyttyä nurkassa eikä se olisi täyttänyt levollisuuttani yhtään sen enempää ellen valitsisi käyttää aikaani toisin.
Mitä hevosen ostaminen minulle olisi tuonut ellen valitsisi toisin. Lisää aikatauluttamista, lisää stressiä (positiivinen stressi kuormittaa ihan yhtälailla kun on intoa täynnä) vähemmän lepoa, nopeampaa ruokaa joka ei useinkaan olisi se terveellisempi vaihtoehto ja enemmän liikuntaa.
Tuohon aikaan päivä rytmini oli jo mukavan täyteläinen.
7.30 herätys, vettä neppariin ja ulos tunnin lenkille koiran kanssa olipa sää millainen hyvänsä. Suihkuun, aamupalan ja kahvien jälkeen työmaalle 10-17, josta hetkeksi huokasemaan hellan ääreen, syömään ja iltakaffet nassuun. Kellon kiitäessä jo hyvää vauhtia kohti 19, joten iltalenkille joka kesti tunnista puoleentoista riippuen treenailtiinko siinä samalla jotain. Ja sitten taas iltasaunat ja nukkumaan.
Ryhdyin ihan ajatuksella tutkimaan millaiset vaikutukset hevosen omistamisella olisi elämääni juuri siinä hetkessä. Katastrofaaliset sanoisinko.
No eipä hätä ole tämän näköinen. Koska haluan levätä ja viettää aikaa kotona paljon enemmän kuin olen sitä vuosiin tehnyt – niin ostanpa sitten seurakunnalta Liepeen Pappilan kun sopivasti sattui myyntiin tulemaan. Näppärä hirsinen helvetti kuin tehty minulle, hommaa piisaisi hamaan tappiin saakka, eikä tarvitsisi poistua edes tontilta. Kätevää, eikö totta?
Tyttären kummitädillä sattui sopivasti olemaan ”ehkä” myytävänä 30päinen kainuunharmas lammaslauma. Hurraa, tämähän voisi suorastaan tulkita johdakseksi. Ainoaksi ongelmaksi mielsin vain sen ettei minulla ollut rahaa. Ei niinkään se että asuin yksin kissan ja koiran kanssa, 140 neliöisessä omakotitalossa, rättiväsyneenä ja nuutuneena, turvautuen talkkariapuun kun en vain enää kykene tekemään lumitöitä. Tai olen ollut niin uuvuksissa edeltävänä kesänä jokaisena päivänä töiden jälkeen, että viidakon parturointiin tilattu ruohonleikkaaja taivasteli kuinka kauan joutui niittämään pihaamme päältäajettavalla leikkurillaan.
Kyllä ihmisen mieli on kummallinen, sitä voi vain ihmetellä loputtomiin.
Keskittykäämme siis tyydyttämään perustarpeemme jotka ovat:
1. Riittävä lepo / uni
2. Riittävä ravinto / ruoka maistuu ja ravitsee
3. Riittävä liikunta / palauttaa ja voimaannuttaa
Tärkeintä että ne ovat tässä järjestyksessä. Lepo, ravinto, liikunta. Aika monet ihmiset joilla on uupumisen merkkejä alkavat noudattaa elämäntapamuutoksia/kuntoiluohjelmia/ dieettejä tai vastaanottavat työpestejä ja lisähommia kun pitäisi levätä ja vaipua täydelliseen läsnäoloon, kiireettömyyteen, uppoutua olemaan yhtä tyhjän kanssa ja saada kokea kuitenkin merkityksellisyyttä vaikkei tekisi yhtään mitään.
Vain persaukisuus minut pelasti katastrofilta, enempi varallisuus olisi voinut koitua kohtalokseni. Vaikka köyhyys ei ole ilo kellekkään, niin minua se juuri nyt vain naurattaa.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Katja Järvenpää, Pudasjärvi
Yhteystiedot: https://katjankeinu.fi
Kuva: Soul Team, Henriika Maikku
