Kävellessäni aamulla varvastossut jalassa autolle muistin äkkiä kaikki ne aamut, jolloin ilmassa on ollut alkava syksy. Taivas on sininen ja kirkas, ruohikossa kaste ja pellon yllä leijuu usva. Ruohikon läpi kävellessä jalat kastuvat ja tekee mieli kietoa kädet vartalon ympärille peitoksi. Kaikkialla tuntuu uuden alku. Odotus. Tämä teki mut onnelliseksi.
Kun aikanaan olin vastavalmistunut opettaja, ajattelin saaneeni lipun johonkin sosiaalisesti sulavien, parempien ihmisten maailmaan. Tunsin oloni säikyksi, jollain tavalla ihottomaksi ja pyytelin olemassaoloani anteeksi. Koin olevani mahdottomien vastuiden ja jatkuvasti kulman takaa tulevien haasteiden ristitulessa. Kaikki tuli syliin liian nopeasti, mutten tietenkään sanonut mitään. Uskon, ettei minusta juuri näkynyt ulospäin kuinka hukassa koin monta kertaa olevani. Ehken edes itse tajunnut sitä. Minä menin ja tein. Hoidin ja vastasin. Tunsin olevani tarpeellinen. Huomasin selviäväni. Jossain vaiheessa tajusin selvinneeni jo vuosia. Sitten aloin väsyä. Yhä lisää. Kehut eivät enää tavoittaneet minua. Minua ei auttanut, että pärjäsin. Osasin. Olin selvinnyt. Taas. Minä tarvitsin vuorostani lepoa. Hitaampaa tahtia. Aikaa ajatella. Katsella etäämmältä.
Tänään lähdin töihin puolen vuoden tauon jälkeen. Ajattelin matkalla, että olen vanhempi kuin suurin osa niiden lasten huoltajista, jotka saattelevat lapsensa meidän kouluun. En tuntenut itseäni ihottomaksi tai säikyksi. Katsellessani tuttua peltoa koulumme vieressä tunsin jonkinlaista helpotuksen ja liikutuksen sekoitusta. En tiedä liittyikö se osittain siihen, etten muistanut tällaista oloa. Innostusta. Rauhaa uuden edessä.
Huomenna tulevat lapset. Se tuntuu hyvältä. Kunpa osaisin säilöä tätä fiilistä. Olla armollisempi itseäni kohtaan. Unohtaa turhat hötkyilyt.
No. Askel kerrallaan. Päivä kerrallaan. Nyt nautin täysillä tästä hyvästä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Anna Rissanen, Turku
