Tänään istuin rannalla ja katselin koirani veikeää leikkiä nelivyöjäärää vastaan. Koiraa ällötti ja samalla viehätti tuo vikkeläjalkainen kovakuoriainen. Minua tuo mielen ristiriita ja ällötystä täynnä oleva koiran ilme hymyilytti. Ajatukseni harhailivat koiran touhuista kasvatukseen ja takaisin. Käsissäni minulla on A.S. Neillin kirjoittama kirja ”Summerhill”, joka on ajatuksieni harhailemisen syy. Lukeminen on hidasta, sillä jälleen yksi kappale eksytti minut omiin pohdintoihini.
Miten tai oikeastaan mihin lapsiamme kasvatamme?
Kasvatus sanana ja siihen liitetyt merkitykset, ovat pohdituttaneet minua jo pitkään. Samoin, kun on pohdituttanut ilmaisu ”vapaa kasvatus”, johon törmää tuon tuosta sosiaalisen median kommettikentässä, jos joku lapsi tai nuori parka on mennyt törttöilemään.
Mitä on kasvatus ja mitä vapaa kasvatus? Ja mikä on sen vastakohta? Ja miten kaikki tämä ymmärretään?
Heti kirjan alussa Markku Lahtela pureutuu tähän aiheeseen ”suomentajan sanat” -osiossa. Hän kirjoittaa: ”Itsesäätöinen kasvaminen ja autoritaarinen kasvattaminen ovat jotakuinkin toistensa vastakohtia. Lisäksi edellinen on lapsikeskeinen ja siten ihmiskeskeinen, jälkimmäinen taas uskomuskeskeinen. Itsesäätelyssä ”kasvattajan” tehtäväksi jää kehityksen suojeleminen, ei sen ohjaaminen. Kyse ei ole vapaasta kasvatuksesta vaan kasvamisen vapaudesta.”
Jatkaisin tuota Markku Lahtelan hienoa viimeistä lausetta muutamalla sanalla: ”kasvamisen vapaudesta omaksi itsekseen”.
Eli ei minun jatkeeksi, eikä minun käsitysmaailmaani papattaviksi papukaijoiksi tai valintojani mallintaviksi roboteiksi vaan ihan omanlaisikseen; itsensä ja oman tahtonsa ja ajattelunsa löytäviksi persooniksi, jotka elävät elämää itseään ja toisia kunnioittaen.
Miten tämä tapahtuu? Miten ihmeessä lapsi oppisi sillä tavoin kunnioittamaan sekä itseään, että samalla toisia?
Tästä pääsen pohdinnoissani pomppivasti eteenpäin ja mielestäni mehukkaaseen aiheeseen: kunnioituksen ja pelon ero. Vanhemmilla on valtaa, jonka armoilla lapsi on. Ja kuten tiedämme, valtaa voidaan käyttää niin monin tavoin väärin.
Vastuullinen valta toimii toisen hyväksi, suojelee ja tuo turvaa. Vastuuton vallankäyttö on sortoa, joka saa aikaan turvattomuutta ja kaaosta.
Muistan itse lapsena, että saatoin vielä näennäisesti totella, mutta se ei tarkoittanut sitä, että olisin tuntenut kunnioitusta tai arvostusta mielivaltaisesti toimivaa aikuista kohtaan tai että olisin luottanut häneen. Tiesin vain paikkani ja tiesin myös, että mikäli en toimi aikuisen tahdon mukaisesti, sillä on minun kannalta ikävät seuraamukset. Eli pelkäsin. Vaikka pieni olinkin, tiesin myös, että jonain päivänä en ole enää lapsi ja sen jälkeen aikuinen menettää otteensa minuun eikä minun enää koskaan ole pakko ”tykätä” tuosta ihmisestä.
Pakottaminen, vetoaminen, syyllistäminen, rankaiseminen ja kaikki muu pelottelu nostivat minussa pahaa oloa, uhmaa, kiukkua ja vihaa. Useimmiten se oli hiljaista, ajatuksen tasolla olevaa inhoa ja halveksuntaa, josta aikuisilla ei ollut tietoakaan. Aikuisen vallankäyttö ei jalostanut ainakaan minua itseäni kunnioittavaksi persoonaksi vaan rikkoi luottamuksen, joka teini-iässä räjähti monen vuoden edestä kaikille näkyväksi.
Se, että lapseni oppii kunnioittamaan itseään vaatii sen, että minä kunnioitan häntä. Lapsen kunnioittamisella en tarkoita kaiken toiminnan sallimista vaan hänen kunnioittamistaan ihmisenä niin paljon, että olen valmis suojelemaan hänen kehitystään itseltäni, omilta ambitioiltani ja muulta maailman höpön löpöltä.
Kirjan sanoin: Ei ole olemassa ongelmalapsia. On vain olemassa ongelmavanhempia ja ongelmaihmiskunta.
Ja mitä ns. ”vapaaseen kasvatukseen” tulee, niin ajattelen, että sellaista ei ole. Kun lapsi on jää vaille kirjan mainitsemaa kasvun suojaa sekä riittävää tukea ja turvaa, siinä ei ole mielestäni kyse vapaasta kasvatuksesta vaan pikemminkin välinpitämättömästä kasvatuksesta, jossa lapsi jätetään harhailemaan emotionaalisella tasolla (ja ihan fyysisestikin) yksin ilman läsnäolevaa aikuisuutta.
Alla on kaunis kirjasta napattu ajatelma, joka pukee sanoiksi sen mitä vanhemmuus minulle on. Minä taivun, jotta lapseni voivat kasvaa sellaisiksi, joiksi heidät on luotu. He eivät kuulu minulle, mutta heidän täytyy saada luottaa siihen, että minun tukeni kuuluu heille.
Laitan aidan suojaamaan sitä kasvua, lannoitan rakkaudella ja kunnioituksella. Jos kasvu lähtee vinoon, valitsen tukea heitä kaikella voimallani uuteen suuntaan tallomisen ja hylkäämisen sijaan, sillä kuten tiedämme, puutarhassa kaikki yksin jätetty villiintyy.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, vuorovaikutusasiantuntija Ruusa Hentilä, MindFaculty Oy
Yhteydenotot puh. 044-070 448
