Menetykset ovat osa elämää, vai ovatko?
Meistä jokainen kohtaa menetyksiä elämämme aikana. Koemme menetyksenä sellaisista asioista luopumisen, jotka ovat meille merkityksellisiä. Miellämme menetykseksi muun muassa ihmissuhteen päättymisen, terveyden, työn tai talouden menetyksen, kodista muuttamisen tai lemmikin kuoleman. Kukaan toinen ei voi määrittää sitä, mikä on menetys minulle, koska vain itse tiedän, mistä luopuminen on itselleni vaikeaa. Siksi esimerkiksi pitkäaikaisesta lemmikistä luopuminen on omistajalleen suuri suru, mitä jonkun toisen voi olla vaikea ymmärtää. Sen sijaan hän, joka on sen kokenut, ymmärtää tuskan syvyyden. Eihän vaikka koirasta luopuminen tarkoita vain rakkaan perheenjäsenen menettämistä vaan samalla menettää lenkkiseuransa, ehkä myös kuulumisensa koirakaveriyhteisöön. Ennen kaikkea silloin menettää sen rakkaan ystävänsä, joka ei arvostellut, vaan aina hyväksyi ja oli iloinen saadessaan olla ihmisensä kanssa.
Onko menetyksen käsittely märehtimistä?
Menetys vaikuttaa yksilöllisesti meistä jokaiseen. Eikä ole olemassa yhtä ainoaa tapaa tai aikataulua menetyksen käsittelyyn. Esimerkiksi läheisen kuoleman jälkeen yhdellä voi olla tarve yksinoloon ja hiljaiseen suruun ja toisella huutaa tuskaansa ulos. Tai sitten nämä tarpeet vuorottelevat surevan mielessä, ja ne molemmat ovat ihan normaaleja reaktioita.
Menetys aiheuttaa monenlaisia tunteita, mm. surua, pelkoa, vihaa, syyllisyyttä ja häpeää. Näiden tunteiden tunnistaminen ei ole itsestään selvää. Tunnistaminen on kuitenkin edellytys sille, että voin kohdata tunteeni. Voin torjua ne, mutta jossain vaiheessa tunteet nousevat kuitenkin pintaan.
Jos en uskalla elää tunteideni läpi, niin en pääse eteenpäin menetyksen käsittelyssä. Onko menetystä ja sen herättämiä tunteita pakko käsitellä? Jos en käsittele, on riski, että torjun tunteeni juomalla, syömällä tai pakenemalla tekemiseen. Myös kehoni voi joutua kantamaan tunteeni, jolloin se lisää riskiä sairastumiseeni. Käsittelemätön menetykseni voi johtaa myös katkeruuteeni tai mahdolliseen uhriutumiseeni.
Puhuminen ja tunteiden jakaminen yleensä helpottaa oloa. Onko minulla joku kenen kanssa voin jakaa menetystäni ja tunteitani? Saatan pyrkiä säästelemään läheisiäni vaikenemalla, koska pelkään kuormittavani heitä murheillani. Siksi onkin hyvä asia, jos on useampi luotettu, kenen kanssa voin keskustella ja jakaa. Lisäksi myös vertaisryhmä tai ulkopuolinen rinnalla kulkija voi olla arvokas tuki.
Onko menetys myös mahdollisuus?
Vaikka olen joutunut luopumaan jostain itselleni tärkeästä, ei menetys ole piste elämälle. Se on piste tietylle ajanjaksolle elämässäni. Jos pystyn hyväksymään raskaankin menetyksen tunteineen, olen enemmän sovussa elämäni kanssa ja eteenpäin meno helpottuu.
Kun uskallan rohkeasti jakaa menetystäni toisten kanssa, huomaan, että muilla on samanlaisia kokemuksia. Sen myötä menetyksen jälkeisen pisteen sijaan tuleekin pilkku, jonka jälkeen elämäni jatkuu erilaisena. Vaikka menetys ei häviä, niin sen merkitys todennäköisesti muuttuu. Sen myötä voin paremmin nähdä sen, mikä edelleen on hyvää ja mahdollista elämässäni sekä tarttua rohkeammin elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin.
Ihminen tavattavissa -terapeutit Leila Perälahti ja Jaana Toikkanen
Yhteydenotot p. 0500 798 528 (Leila) ja 040 7220 920 (Jaana)
