Mitä jos ihminen asettaa itsensä jatkuvasti tilanteisiin, jotka ovat vielä hänelle hieman liikaa? Mitä jos hän ei osaa kuunnella sitä, mihin on valmis tässä kohtaa elämäänsä? Mikäli ihminen ei tunnista omaa rajallisuuttaan, alkaa hän kuvittelemaan itsestään liikaa. Silloin se, mikä näyttää rohkeudelta, onkin itse asiassa ennenkin illuusio ja harhainen suuruuskuvitelma itsestä. Suuruusharha on kuin mörkö, joka on syntynyt ihmisen yhteydettömyydestä omiin tunteisiinsa: häpeään, pelkoon ja riittämättömyyteen. Nämä tunteet on piilotettu huolellisesti voimakkaan kontrollin alle, mikä pyrkii ylläpitämään suuruusharhaa, jonka varaan omanarvontunto on rakentunut.
Minulta on puuttunut terveitä rajoja. Monista syistä johtuen, isästäni ei tullut minulle turvallista auktoriteettia, mallia ja esikuvaa, jota olisin kunnioittanut ja katsonut ylöspäin. Sellaisen mallin jokainen poika tarvitsee tasapainoisen kasvunsa tueksi. Sen sijaan opin, että minusta tulisi tulla jotakin paljon enemmän. Tästä ”jotakin enemmän” -illuusion ylläpitämisestä muodostui minulle eräänlainen elämäntehtävä, jota suorittaessa hylkäsin todellisen itseni. Olen pyrkinyt arvostettuihin asemiin, kuuluttanut kovaa näkemyksiäni ja hakenut osaamisellani hyväksyntää. Ja lopulta, olen ollutkin vain pieni poika, joka on kadottanut omanarvontuntonsa, ja kosketuksen omaan kokoonsa. Tieto ei korvaa sitä turvaa, jota vaille lapsi jää, jos häneltä puuttuu turvalliset rajat ja esikuvat, jotka auttavat häntä ymmärtämään hänen oikean kokonsa ja rajallisuutensa.
Tilaisuudet näyttää oma kyvykkyys ovat vetäneet minua tiedostamattani puoleeni magneetin lailla. Kun on tarjoutunut tilaisuus ottaa vastuuta, olen epäröimättä astunut uusiin saappaisiin, huolimatta siitä ovatko tarjotut saappaat olleet minulle aivan liian suurta kokoa. Kuulostaa ehkä rohkealta, mutta osasinko edes esittää itselleni seuraavaa kysymystä: ”Olenko minä vielä valmis tähän?”. Siihen minulla ei ole ollut varaa, eikä aikaa. Niin kova hätä minulla oli todistaa oma arvokkuuteni.
Sen seurauksena asetin itseni aina liian kovien haasteiden eteen. Tämä johti suunnattomaan työntekoon, opiskeluun ja raatamiseen, jotta kenellekään ei paljastuisi, se etten ollutkaan vielä valmis. Pidin siis yllä minäkuvaa, joka perustui valheeseen ja pelon kieltämiseen. Näin toimiessani aloin tehdä velkaa. Ja niin kuin velkojen kohdalla aina on, jossakin kohtaa koittaa aika, kun velka tulee maksuun. Seuraa uupumus, joka pysäyttää ja panee lopun valheelle. Uupumus on kuin velkoja, joka ei enää anna rukouksista huolimatta maksuille pidennysaikaa. Ja minä olen ollut kuin uhkapeluri, joka anoo vielä kerran uutta lainaa, jotta voisi voittaa pokerissa. Mutta uupumus (velkoja) ei tunne armoa, vaan kaikki siitä eteenpäin tehdyt valheelliset tunnit tulevat maksuun, korkojen kera.
Lopulta uupumus tarjoaa kaksi tietä: Ensimmäinen on katkeruus siitä, että minulle kävi näin. Toinen tie, ei ole sekään aivan helppo: Oman itsen ja piilotetun valheen kohtaaminen. Tähän kuuluu myös vastuunotto aikaisempien valintojen (vaikkakin tiedostamattomien) seurauksista. Aivan kuten velkakierteeseen ajautunut uhkapeluri joutuu tekemään maksusuunnitelman, on uupuneenkin tehtävä välitilinpäätös itsensä kanssa, ja jatkettava matkaa siitä missä hän nyt on. On katsottava niitä asioita, jotka johtivat uupumukseen ja lisäksi on opittava kuuntelemaan omaa itseään ja voimavarojaan tarkasti. Uupunut ei voi hypätä menneisyyteen ja alkaa siellä tehdä sen minkä katsoo nyt ”kohtuulliseksi”. Hänen on jatkettava siitä missä hän on, ja opeteltava kuuntelemaan ja kunnioittamaan omia voimavarojaan, sellaisina kuin ne juuri sillä hetkellä ovat. Itsensä kuuntelemisen taito on matka, joka johtaa pala palalta turvan kokemuksen kasvamiseen ja lopulta toipumiseen. Se on myös vastuu, jota aikuisen ihmisen ei tulisi luovuttaa itsensä ulkopuolelle. On totta kai ensiarvoisen tärkeää osata hakea apua silloin kun sitä tarvitsee, mutta todellinen vastuu omasta hyvinvoinnista kuuluu pohjimmiltaan ihmiselle itselleen.
Välillä kuulee sanottavan, että ”kyllä minä olisin vielä tehnyt töitä, mutta lääkäri pisti sille stopin ja pakotti sairauslomalle”. Tämän tyyppiset lausahdukset paljastavat häpeän ja sen, että vastuu omasta hyvinvoinnista on luovutettu itsen ulkopuolelle. Samainen lausahdus kertoo jotakin merkittävää myös kulttuuristamme. Ikään kuin ihmisen ei olisi hyväksyttävää kuunnella omia voimavarojaan. Tehtävä on luovutettu asiantuntijoille, kuten lääkäreille, ja hekin astuvat kuvaan vasta, kun vahinkoa on jo päässyt syntymään. Tämän kaltaisesta kulttuurista syntyy etupäässä sairauksien hoitoa, terveyden ylläpidon sijaan. Totuus on kuitenkin se, että vain ihminen itse asuu kehossaan, ja vaaliessaan yhteyttä siihen, hän itse tietää parhaiten mitä kulloinkin tarvitsee. Olemme itse itsemme parhaita asiantuntijoita, joten vaalikaamme sitä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Veli-Matti Anttila, Turku
Yhteydenotot puh. 050 3770148
