Kun hukkuvaa pelastetaan, on silloin tärkeää ymmärtää, että hänen lähelleen ei ensisijaisesti pidä mennä ilman apuvälineitä. Eloonjäämiskamppailua käyvä ihminen tarrautuu valtavalla vimmalla kaikkeen mistä vain saa kiinni. Jos pelastajalla ei ole riittävän hyvä uimataito ja tekniikka hallussa, on vaarassa, että hän hukkuu autettavan mukana. Siksi hukkuvaa pelastettaessa on ensisijaisesti käytettävä apuna pelastusrengasta, köyttä tai muuta ”kättä pidempää”. Vaikka pelastuslaki velvoittaa meitä pelastamaan toinen ihminen uhkaavassa tilanteessa, se myös suojaa meitä ohjaamalla estämään lisäonnettomuudet. Käytännössä se tarkoittaa turhien riskinottojen välttämistä ja oman elämän arvostamista vähintään yhtä paljon kuin uhrin.
Hukkuvan pelastaminen syntyi mielikuvana miehelleni keskustellessamme tilanteesta, jossa yhdenkin ihmisen käyttäytyminen, tai toisaalta koko yhteisön kulttuuri, voi aiheuttaa erilaista kärsimystä sen vaikutuspiirissä eläville ihmisille. Miten huomaamattamme saatamme olla rooliemme vankeja, vaikka meillä olisi niistä riippumatta luonnollinen tahto ja myös ehdoton oikeus mahdollisimman vapaaseen elämiseen. Millaisten sisäisten ristiriitojen kanssa katsommekaan ulapalle samalla kun kaipaamme luottavaisia kurottautumista sitä kohti?
Mikä oma roolisi mahtaisi olla tilanteessa, jossa eläminen tuntuisi siltä kuin voimavarat valuisivat toistuvasti tyhjiin ja kokisit sen lisäksi jääväsi kokemuksinesi yksin rannalle? Olisitko hukkuva, pelastaja vai lähelle jähmettynyt sivustakatsoja? Vai olisitko kenties etäämmältä tilannetta seuraava? Tai oletko ehkä eri yhteyksissä eri rooleissa?
Jäin hahmottelemaan herkullista ja kuvaavaa mielikuvaa vielä kynä kädessä. Syntyi jonkinlaisia, ehkä korkeintaan suuntaa-antavia, kuvauksia eri rooleista ja siitä miten ne voisivat eläytyä.
Hukkuva kokee omassa elämässään olevansa kuin vajoamassa voimattomana pinnan alle. Ehkä hän on jollakin tasolla oman elämänsä uhri, ja joutuu alinomaan sinnittelemään kohtuuttomastikin pysyäkseen pinnalla samalla, kun muut vaikuttavat vain uida porskuttelevan niinkuin lystäävät. Hän ei tunne pohjaa jalkojensa alla, vaan on hädissään.
Ehkä hän ei ole vielä oppinut uimaan itse, vaan tarvitsee toisten apua ja tukea uimisessa. Se on ihan oikein, kunhan toisetkin ymmärtävät sen oikealla tavalla – tavoitteena tulisi olla oman uimataidon oppiminen, ei toisista alati riippuvaiseksi jääminen. Pahimmillaan hän voi (tiedostamattaan) tulla vaatineeksi toisia omien tarpeidensa täyttämiseen oman eloonjäämisensä varmistamiseksi. Hänen luontainen uteliaisuutensa elämää kohtaan houkuttelee häntä ehkä uimaan, mutta hänen uimataidottomuutensa sitoo hänet toisiin, joka taas vahvistaa hänen valmiiksi heikkoa itsetuntoaan. Ehkä hänen on jopa entistä katalammin keinoin pönkitettävä sitä, koska hän ei kestä sisäistä ristiriitaa uimataidon ja uimataidottomuuden – elämän ja kuoleman – välillä.
Hänen lähellään olevilla voikin olla vaikeuksia uida ja elää vapaasti. Sen sijaan he joutuvat olemaan varuillaan, pidättelemään itseään ja huolehtimaan hukkuvasta ehkä toistuvasti ohi omien tarpeidensakin. Tai jos he lähtevätkin omille uimaretkilleen, saattavat he saada osakseen syyllistävää, tai ainakin varauksellista, asennoitumista. Myötäilo on hukkuvan taholta ehkä kateuden varjostamaa, vangitsemaa tai näivettämää.
Ehkä hän ei ole saanut riittävää huolenpitoa, rohkaisua, opetusta ja kannustusta, jotta rohkenisi kokeilla omaa uimataitoaan. Se on surullista, sillä hänkin ansaitsee poisottamattoman oikeuden siihen kaikkeen, joka saattelee häntä kohti omaa ulappaa.
Pelastaja on ankkuroitunut vahtimaan tilanteita, joissa voi pelastaa hukkuvia. Hän auttaa, lohduttaa, nostaa ja kantaakin mielellään toisia, mutta ei välttämättä ymmärrä itsekin olevansa tarvitseva. Ehkä muiden pelastaminen on hänen selviytymiskeinonsa, jonka avulla hän ansaitsee elinoikeutensa, arvonsa ja merkityksensä omassa elämässään: hänellä on tehtävä, joka yhtä aikaa pitää hänet kiireisenä ja petollisesti irti omasta tarvitsevuudestaan. Pelastajallahan vaikuttaa olevan jo kaikki: uimataito ja vahvuus – miksi hän tarvitsisi itse apua? Toisten pelastaminen voi olla myös holhoamista, jolloin hän saattaa tiedostamattaan jopa ylläpitää toisen uimataidottomuutta tehdäkseen itsensä tärkeäksi.
Mihin pelastaja ujuttaa oman tahtonsa tai vapaudenkaipuunsa lähteä uimaan? Onko hänellä edes yhteyttä niihin, tai aikaa? Yhtä kaikki, tilanne on surullinen, sillä pelastajakin ansaitsisi oikeuden jättää vahtimatta, varomatta ja pelastamatta toista hänelle kuuluvilta aalloilta ja hypätä aika ajoin itsekin virkistävään veteen vapaasti siitä nauttimaan.
Lähelle jähmettynyt sivustakatsoja kokee todennäköisesti hämmennystä ja epävarmuutta siitä mitä häneltä oikeastaan odotetaan. Hän saattaa ajatella, että auttaja ja autettava ovat jo kohdanneet, joten hänhän voisi oikeastaan hypätä uimaan ihan rauhassa. Kuitenkin jokin saattaa pidättää häntä. Ehkä hän kokee velvollisuudentunnetta myötäillä pelastajaa tai hukkuvaa. Ehkä hän kaiken aikaa tarkkailee miten hänen toivotaan toimivan ja kuin automaattisesti hän tietää, että hyppääminen omalle uintireissulle nostattaisi aaltoja, jotka saattaisivat vain hankaloittaa pelastusoperaatiota. Tai ehkä hän pelkäisi osoittavansa välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, joiden kanssa omakin uiminen voisi tuntua liian raskaalta. On helpompi jähmettyä hämmennykseen kuin tulla näkyväksi ja alkaa täysipainoisesti elää omaa elämäänsä. Se on surullista, sillä elämä pakenee jähmettyessä, vaikka jähmettyneelläkin olisi oikeutensa sen koko täyteen dynaamisuuteen.
Etäämmältä tilannetta seuraava on ehkä noussut rannalle lämmittelemään raukeana hyvän uinnin jälkeen. Tai ehkä hän on parhaillaan uimassa ja lepuuttaa itseään selällään ja tutkailee taivaalla lipuvia poutapilviä, vaikka vain vähän matkan päässä vaikuttaisikin olevan kyse elämästä ja kuolemasta. Hän huomaa kyllä milloin voi auttaa ja milloin ei. Tai hän voi ylipäänsä kuulla mitä toinen todella tarvitsee, koska hän tietää omankin tarvitsevuutensa. Hän myös luottaa, että kaikki ympärillä tapahtuva ei ole hänen tekemisistään tai tekemättä jättämistään kiinni.
Ehkä hän muistaa mitä on opetella uimaan ja miten todellinen hukkumisen tunne siihen voi toisinaan liittyä. Todennäköisesti hän on myös ymmärtänyt, että oppiminen ei tule koskaan valmiiksi, vaan koko ajan voi ja saa oppia lisää. Ehkä hän tunnistaa miten holhoava ”ennaltapelastaminen” voi olla kohtalokaskin karhunpalvelus ja uimataidon estäjä, joka voi ylläpitää uhriutta. Ehkä hän on vihdoin löytänyt oman paikkansa ja uskaltaa myös ottaa sen. Ehkä hän myös tiedostaa miten tärkeää on toivo: sen näkeminen että uiminen syvissäkin vesissä, ulapalla, on täysin mahdollista – eikä siksikään peittele uimanautintoaan.
Jos hukkuva on todella hukkumaisillaan, hän rientää noutamaan pelastusrenkaan ja järjestää paikalle lisäapua, joka voi taata uhrin hengissäpysymisen myös hukkumastapelastamisen jälkeen: hän ei itse ole pelastaja, vaan auttaja, koska hän tietää ettei elämä ja kuolema ole lopulta hänen käsissään. Ehkä hän kokee, että voi luottaa yhtä paljon pinnalla pysymiseen kuin siihenkin, että saa myös itse apua sitä tarvitessaan. Hän tuntee oman uimataitonsa, joka ei riipu veden syvyydestä; ei hän uhmaa elämää, mutta ei jätä sitä myöskään käyttämättä.
Tämän kuvitteellisen tarinan tarkoituksena ei ole ohjata seuraamaan sivusta silloin kun toinen on avuntarpeessa. Ei myöskään osoittaa tai vertailla eri roolien paremmuutta tai huonommuutta toisiinsa nähden. Eikä kaventaa elämää vain tässä mainittuihin rooleihin. Tämän tarinan tarkoituksena on pikemminkin havahduttaa erilaisiin rooleihin, joita otamme, tai joita meille annetaan, eri yhteisöissämme, kuten suvussa, perheessä, ystäväpiirissä ja työpaikoilla. Usein rooliemme taakse kytkeytyy tärkeää informaatiota itsestämme ja menneisyydestämme, jos vain haluamme ja rohkenemme sitä tutkia. Tutkimattomina rooleistamme voi tulla vankiloita.
Kesä alkaa olla lämmin ja uiminen tuntuu yhä houkuttelevammalta. Onko oma ympäristöni sellainen, että se kannustaa opettelemaan ja nauttimaan siitä, vai pyrkiikö se pikemminkin varoittelemaan uimisen vaaroista? Onko oikeanlaiset hengenpelastusvälineet ja/tai tekniikat hallussa, vai ovatko vaaratilanteet laskettu ainoastaan pelastajien varaan? Vahvistaako eri yhteisöjeni kulttuuri rooliani tai roolejani? Onko se hyvä asia vai vaivaako tai ahdistaako se minua? Millaisena ihmisenä liityn toisiin ihmisiin? Onko liittymiseni oikeuden edessä ehtoja, jotka leimaavat miten minun tulee rooliutua, jotta ylipäänsä voin liittyä tiettyyn yhteisöön?
Jäljelle jää vielä ainakin yksi mietinnän paikka: mitä voisivat olla oikeanlaiset pelastusvälineet ja tekniikat, ne ”kättä pidemmät” tässä tarinassa?
Ensiapuopettajana ollessa opin, että tärkein hengenpelastustaito asuu ennaltaehkäisyssä. Luodaan puitteet, jossa voi oppia uidessakin ihailemaan poutapilviä: opetetaan jo lapset uimaan ja varmistetaan yhtä aikaa turvan (=pysytään lähellä) kanssa myös käytettävissä olevat apuvälineet ja lisäapu hätätilanteita varten. Päivitetään heidän uimataitoaan ja pidennetään sen kehittyessä myös ”liekaa”. Luotetaan, jotta hekin oppivat luottamaan. Ja muistetaan, että myös aikuisena voi opetella uimista. Ja että aikuisuuteenkin kuuluu siitä nauttiminen.
Opin myös sen miten paljon uimakilometrejä on oltava, että voi ilman apuvälineitä, siis ihan itse, edes oikeasti yrittää pelastaa hukkuvan. Ja miten tärkeää on huolehtia paikalle ensin lisäapua – jäämättä koskaan vain omien voimien ja kykyjen varaan.
Apuvälinelaatikkoon tulisikin siis pakata ainakin uimataitoa, rohkeutta, luovuutta, itsetuntemusta ja ennenkaikkea luottamusta siihen, että vesi kantaa. Siksi meidän tulisikin rakastaa uimaan opettelevia niin paljon, että he voisivat kokea oikeutensa päästä kehittämään uimataitoaan ja lopulta nauttimaan siitä – uhriutumatta, jättämättä pelastamispakolta uimatta, tai jähmettymättä rannalle kuin vangittuna hämmennykseen, syyllisyyteen tai epävarmuuteen. Niinkuin vesi tarjoaa mahdollisuuden uimiseen, tarjoaa elämä mahdollisuuden sen elämiseen.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-348 6778
