Ystävä hyvä, minä rakastan sinua. Onko tämä hieman outoa?
Parin viikon aikana olen kuunnellut Tommy Hellstenin kolme kirjaa. Toistamiseen kuuntelin, koska opin kertaamalla. Kiinnostavaa on kuinka sama asia muhimisen jälkeen näyttäytyy uutena. ”Virtahepo olohuoneessa” tuli tällä kertaa lähemmäksi. Oivallukseksi, jotka järisyttivät mieltäni ja pani taas notkistuvat sormeni hamuamaan kirjoitinta. Ajatukset haluavat näkyväksi, kuulluksi ja katseen alle.
Eilisen illan sain viettää ystävien kanssa, jotka ihmettelevät kanssani elämää. Videoyhteys toi kasvot ruutuun ja vuorollaan kerroimme mitä sillä hetkellä oli tarpeellista. Kun ihminen on läsnä ja totta, siinä on jotain pyhää. On tilaa kokemukselle, mitä harvoin pääsee aistimaan. Niin, kokemukselle jostakin itseä suuremmasta. En tarkoita tällä mitään yliluonnollista, vaan minussa tapahtuvaa aitoa tunnetta. Tunnetta, jota on vaikea selittää vaikka kuinka haluaisin.
Miksi sormeni haluaa kirjoittaa? Selitän ehkä itselleni mitä sain kokea. Yritän muovata, jotta voisin hahmottaa miten tämä menee. Siis miten rakkaus tekee työtä ihmisessä, joka on suostunut rakkaudelle. Tommy puhuu tästä kirjoissaan, mutta haluan vielä piirtää itselleni, jotta ymmärtäisin.
Eilen erän ystäväni kertoi siitä, kuinka hän on alkanut kokea tunteita uudella tavalla sen jälkeen, kun hän on ollut Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmassa mukana noin vuoden. Tämä tarina liikutti minua paljon, koska tajusin, että minulle on käynyt samalla tavalla. Tommy kertoi kirjassaan, että vaikean lapsuuden kokenut ihminen joutuu syväjäädyttämään tunteensa, koska niille ei ole syliä. Aikuisen syliä. Hän puhui kodista, jossa on alkoholismia, ahdasta uskonnollisuutta, läheisriippuvuutta, työaddiktia tai jotain muuta, jossa vanhemmat laiminlyövät lapsen tarpeet.
James Clear taas kertoi kirjassaan ”Pura rutiinit atomeiksi” siitä, kuinka tavat pitävät meitä vankeina. Olemme kuin robotteja, jotka on ohjelmoitu lapsena ja toimimme niin kuin toimimme, monesti ajattelamatta. Elämä on niin kiireistä ja ulkoapäin ohjattua, ettemme jouda funtsimaan, mitä meille kuuluu ja miksi toimimme, kuin toimimme. No James kuitenkin kertoo että, kun ihminen altistuu uudelle toiminnalle, hän omaksuu sen pikku hiljaa. Tulokset alkavat näkyä vasta aikojen kuluttua. Hän kuvaa, kuinka jää ei ala sulamaan vaikka lämpötila nousee -6:sta asteesta -5:n asteeseen. Ympäristö siis muuttuu, mutta jäässä ei tapahdu vielä näkyvää muutosta.
Se mikä sai minut kirjottamaan on tämä oivallus minkä nyt haluan jakaa. Kun ihminen on syväjäädyttänyt tunteensa ja hakeutuu lopulta terapiaan tai ihmisten luo, jotka rakastavat häntä sellaisena kuin hän on ja hän saa tulla näkyväksi omana itsenä, tapahtuu sama kuin Jamesin tapateoriassa. Hahmotin itselleni, että olin noin kymmenen astetta pakkasella, kun aloitin Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman. Jokainen kuukausi rakastavien ihmisten ympärillä lämmitti ilmaani yhdellä asteella. Joka kuukausi tunsin, että jotain on tapahtumassa, mutta en oikein ymmärtänyt enkä nähnyt mitä. Noin vuoden kulutta syväjäätynyt sieluni koki läpimurron, kun rakkauden kevätaurinko paistoi täydeltä terältä. Saavutin nollapisteen, jolloin jää alkoi sulaamaan vauhdilla ja murtua. Porvoonjoki täyttyi kyynelistä, kun padot murtuivat ja sekava itku, raivo, viha, katkeruus, arvottomuus ym,ym, tunteet alkoivat natista liitoksista.
Minuuden oras pisti päänsä kovan kuoren alta ja päätti ilman vielä ollen kylmän työntyä kohti kesää. Tämä tarina pitää sisällään sen miten itselleni hahmotan tapahtumia. On siis varmuudella selvää, että mikään muutos ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan suotuisien ilmavirtojen ansiosta ajallaan. Olen siis ahkera ja vaalin rakkaudellisia suhteita, jotta se mikä olen saa olla.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Janne Korkeakangas, Nurmijärvi
Yhteydenotot puh. 044 777 6777.
Terapeuttiemme vastaanotot epidemia-aikana myös verkon välityksellä.
