Pelon tehtävänä on pitää ihminen hengissä. Pelko on rakentunut geeneissämme vuosituhansia. Liskoaivomme muistavat edelleen pimeässä vaanivat pedot ja muut vaaran paikat. Yhä edelleen yläkerran pimeässä vaatehuoneessa tai alakerran kellarissa vaanii jotain pelottavaa. Säikymme tiettyjä ääniä ja yllättäviä tapahtumia. Pelkäämme käärmeitä ja susia vaikkemme olisi niitä koskaan nähneetkään.
Pelkäämme kuolemaa. Kaiken loppumista. Vai pelkäämmekö enemmän siihen johtavaa tietä? Jossain lääkäripäivillä oli hyvinkin realistisesti sanottu, että ”elämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä”. Eli lopputulos on aina selvä, kun tähän maailmaan tulemme. Vain elämän kestoaikaa ja kuoleman tapaa emme tiedä.
Pitäisikö edellisen olla pelottavaa vai lohduttavaa? Niitä uhkia, joita emme tiedä emmekä tunne, emme osaa oikein pelätäkään. Yllättäen taivaalta tipahtava meteori saattaisi olla tällainen. Emme kulje koko aikaa taivaalle katsoen, että milloin kolahtaa satojen kilojen painoinen kivi päähän. Ne tappavat uhkat, jotka sekä tiedämme että tunnemme, eivät myöskään pelota aina riittävästi. Juomme alkoholia ja poltamme tupakkaa, vaikka tiedämme ja tunnemme niiden fataalit seuraukset.
Koronavirus kuuluu uhkiin, jonka nyt tiedämme, mutta emme tunne. Kyseinen virus kylvää pelkoa läpi maailman, koska se on meille tuntematon. Nälkään kuolee joka päivä yli 25 000 ihmistä. Joka ikinen päivä! Myös likaiseen juomaveteen on tänä vuonna jo tähän mennessä kuollut yli 180 000 ihmistä (lähde: www.worldometers.info). Miksi tämä ei kauhistuta ihmiskuntaa yhtä lailla? Onko tuntemattoman uhka ihmismielelle ylivoimainen käsittää? Mitä oikeasti pelkäämme? Pelkoa itseäänkö?
Jokainen muutos alkaa murroksesta
Menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on hyvin usein kuilu. Se erottaa vanhan ja uuden. Näitä murroksen kuiluja on ollut ihmiskunnan historiassa lukuisia. Tavanomainen ja mittavakin tuttu kuolleisuus ei pelota samalla tavalla kuin, että jokin uusi ja tuntematon saapuu näyttämölle. Nälkä ja likainen vesi ei pelota, koska ne tiedetään ja tunnetaan sekä, valitettavasti kyllä, ne eivät koske minua täällä rikkaassa maassa. Työn tai läheisen menettämisen uhka, vieraat ihmiset, tulevaisuus sekä terveyden menetys ovat kaikki suuria tuntemattomia. Ja se on pelottavaa.
Kun pelätään, niin tarvitaan rohkeutta. Sitä tarvitaan tuon pelottavan kuilun ylittämiseksi. Rohkeus auttaa jättämään vanhan taakseen. Rohkeus sietää turvattomuutta. Kuilua ylitettäessä menetetään arjen hallinta. Tulevaisuus ei ole vanhan toistoa vaan vanhan menettämistä ja kokonaan uuden luomista. Onko koronavirus tullut elämäämme kuiluksi ja muuttamaan koko ihmiskunnan elämää uuteen malliin? Pelkäämmekö enemmän muutosta kuin koronaa? Sallimmeko kuilun ylittämisen aikana hallinnan tunteesta luopumisen ja kokonaan uuden vastaanottamisen?
Rakkaus elämää kohtaan on aina läsnä
Elämää ei ole menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on vain tässä ja nyt. Eilinen elämä oli eilen ja huominen elämä on huomenna. Tänään olemme ylittämässä kuilua ja se on elämää tänään. Voimme rakastaa myös silloin, kun pelkäämme muutosta. Voimme rakastaa läheisiämme ja kaikkea sitä, mitä meillä on. Pelolla on paikka silloin, kun tunnistamme elämäämme kohdistuvia uhkia. Sekä rakkaus että pelko ovat aina läsnä. Kysymys on siitä, että mihin kiinnitämme huomiomme. Ruokimmeko rakkautta vai syötämmekö pelkoa?
Läsnäolo on kontrollin menettämistä tähän hetkeen. Kontrollin menettäminen on rohkeutta. Silloin ollaan avuttomia ja haavoittuvia. Läsnäolo on elämistä siinä missä oikeasti olen. Hyväksyn, etten hallitse kaikkea. Luovun siitä illuusiosta ja nautin siitä, mikä on totta nyt. Suurimmatkin kuilut loppuvat joskus. Nautitaan siitä, että edessä on tiedossa jotain sellaista, mistä emme tiedä. Olisikohan siinä tuntemattoman löytämisessä juuri se kuuluisa elämän tarkoitus?
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, johtajan paras kaveri Jari Hellstén, Tampere
Yhteydenotot puh. 040-671 9581
