Olen ajatellut paljon 90-luvun lamaa, sitä miltä se näytti ja ennen kaikkea tuntui reilun 10 vuotiaan lapsen silmin ja tuntein. Yrittäjäperheessä tilanne oli se, että yritys oli juuri muutettu uusiin, isompiin toimitiloihin ja velat näin ollen sen mukaiset. Kaikki oli kai pantattu mikä oli pantattavissa ja aikuisten pelko ja huoli varmasti ihan käsittämättömän suuri.
Minun isäni pakeni kaikkea sitä alkoholiin, illat täyttyivät riidoista jotka koskivat aina työasioita, ennen kaikkea varmasti rahaa. Se elämä oli minun, ja niin monen muun lapsen normaali silloin. Joka ilta pelotti mennä nukkumaan ja samaan aikaan tiesit että sama ralli jatkuu seuraavana päivänä. Vaikka mistä muusta sitä olisi tiennyt kun ei muuta kokemusta ollut.
Pelko jota vanhempani tunsivat oli varmasti täysin todellinen, mitä jos kaikki menee? Mitä jos työntekijät menettävät työnsä ja meidän perhe kodin? Miten meille kaikille käy? Kaikki oli niin epävarmaa että mikä tahansa oli mahdollista.
Mutta yksikään niistä peloista ei olisi kuulunut lapsen kannettavaksi, lapsen ei olisi kuulunut elää vanhempiensa riitojen keskellä eikä välissä. Mutta niin tapahtui. Minulle ja varmasti todella monelle muulle. Lama meni ohi, meidän yritys säilyi hengissä mutta ne haavat jotka syntyivät silloin ovat olemassa edelleen. Ne ovat muuttaneet muotoaan mutta olen myös tehnyt ihan valtavan työn itseni kanssa selvitäkseni niistä ja niin paljosta muusta.
Tänään tilanne tuntuu vielä kaoottisemmalta, ihmiset menettävät toimeentulonsa hetkessä ja pahimmassa tapauksessa terveytensä ja läheisensä. Elämä on juuri nyt todella haurasta ja epävarmaa. Meillä katosi liikevaihdosta lähes 80% yhdessä yössä. Se on todella paljon ja aiheuttaa meille mittavia toimenpiteitä ja epävarmuuden sietämistä. Elämistä päivä kerrallaan. Tämä kaikki on tapahtunut vielä nopeammin kuin 90-luvun lama ja tämä koskettaa tavalla tai toisella jokaista meistä.
Minä en tiedä mitä tapahtuu mutta sen minä tiedän että minä valitsen omien lasteni kanssa toisin. Joka aamu sytytän kynttilän keittiön pöydälle, se symboloi minulle jotain rauhaa ja turvaa jota kaiken tämän epävarmuuden keskellä tahdon lapsilleni antaa. Se mitä tapahtuu, tapahtuu, se on poissa minun vallastani ja kontrollistani, sitä minä en voi hallita. Mutta ihan joka päivä minä voin ottaa lapseni syliin, kertoa kuinka ihmeellinen ja ainutlaatuinen hän on. Pitää huolta siitä että yksikään minun huolistani ei jää lasteni kannettavaksi. Minä en todentotta ole ainoa yrittäjä ja ihminen ketä tämä aika nyt moukaroi mutta minä olen lasteni ainoa äiti. Minun rakkaitteni ja ystävieni ainoa Essi.
Minä valitsen hyvän. Minä valitsen rakkauden, lempeyden ja toivon. Vaikka minä menettäisin kaiken muun, niitä minulta ei kukaan voi viedä pois. Minä valitsen lapseni, läheiseni, minä valitsen itseni. Minä valitseni pitää huolta. Mitä sinä valitset?
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Essi Sivula, Tampere
Yhteydenotot puh. 040-504 4003
