”Olin vain rehellinen”, toteaa henkilö, kun hänen sanomisistaan jälleen kerran harmistuttiin. ”Totuus kirpaisee”, toteaa toinen, juuri ilkeään sävyyn sivallettuaan. ”Mä vaan sanoin miten asia on, valehdellako olisi pitänyt?”, ihmettelee kolmas kuin pieni lapsi silminnähden hämillään aiheuttamastaan mielipahasta.
Rehellisyys ei yksistään ole hyve. Se muuttuu hyveeksi mielestäni vasta silloin, kun läsnä on hyvä tahto ja empatia. Silti meistä moni vetoaa rehellisyyteen oikeuttaakseen omat mielipiteensä ja sarkastiset kommentit, jos vastapuoli reagoi voimakkaasti tai pahastuu. Mikäli vuorovaikutustilanteet menevät toistuvasti solmuun ja löytää itsensä keskeltä debaattia dialogin sijaan, on hyvä tutkailla tapaansa kommunikoida. On kysyttävä itseltään, että miksi sanon, mitä sanon ja miten sanon; palvelevatko ääneen sanotut sanat vain minua vai onko sillä jokin hyvää tavoitteleva merkitys myös kuulijalle.
Se, mitä ihmisen suusta tulee, paljastaa paljon ihmisen sisäisestä maailmasta, vallalla olevista tunteista ja tavasta ajatella. Edes kukkasin koristeltu puhekupla tai suloiseen ääneen verhottu ilkeys ei mene keneltäkään ohi. Niin viisaita me ihmiset olemme. Me TUNNEMME milloin taustalla on rakkaudellisuus ja välittäminen ja milloin viha, kateus tai pelko, sillä meistä jokainen tarkkailee koko ajan myös nonverbaalista viestintää ja tuntee tunteita.
Ns. sanattomaan viestintään kuuluvat kaikki muut ilmaisun elementit paitsi kieli. Lapset ovat tämän lukemisessa erityisen lahjakkaita, sillä ennen kielellistä kehitystä ja sanoja, ilmeet, eleet, katseet, kosketukset, kehon liikkeet, vartalon asennot, äänenpainot, -voimakkuus ja -nopeus ovat ainoa kieli, joka heillä on. Heillä ei järki sotke (vielä) autenttista olemista ja kokemista.
Ihailen suuresti lapsissa tätä taitoa ja valheen paljastavaa rehellisyyttä, joka on toteavaa havainnointia, mieluummin kuin ilkeyttä. Muistan kun kysyin aikoinaan lapsiltani, että onko tuo mukava opettaja, sillä hän on niin hymyilevä. ”Äiti, tuo opettaja hymyilee aina, vaikka hän on vihainen ja sanoo ilkeästi.”
Jos joku onkin sitä mieltä, että Suomi on täynnä mielensäpahoittajia, niin kolikon toisella puolella lienevät he, jotka purkavat ikäviä tunteitaan sarjapahoittamalla toisten mieltä ”rehellisyyden nimissä”. Yhtä kaikki, molemmat tutkimisen arvoisia asioita itsessä: miksi pahoitan kaikesta sanomisesta ja sanomatta jättämisestä mieleni tai miksi toiset pahoittavat jatkuvasti mielensä minun sanoistani ja toimistani. Jos on mielestään VAIN ja ainoastaan rehellinen, niin se kyky on hyvä suunnata välillä itsensä suuntaan, jotta voi varmistua siitä, että kantaa vastuunsa osuudestaan vuorovaikutustilanteissa.
Aidosti hyväntahtoisessa ilmaisussa on aina läsnä empatia – ymmärrys siitä, että tämän kuuleminen voi olla toiselle ihmiselle vaikeaa. Ajattelen, että rehellisyys on perusteltua ja hyve vasta, kun se rakentaa luottamusta ja turvaa kahden ihmisen välille. Kaikki muu on jotain muuta.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, vuorovaikutusasiantuntija Ruusa Hentilä
Yhteydenotot puh. 044-070 4448
