Huomaan syksyn mittaan ajautuneeni tilanteeseen, jossa odotan kärsimättömänä seuraavaa mahdollista hengähdystaukoa. Hurjan paljon asioita, hurjan mukaviakin asioita ja liian vähän aikaa ja voimia kaikkeen.
Kävelen kahvikupin kanssa olohuoneeseen. Olen onnellinen odottamastani ja pitkästä aikaa koittaneesta kotityöpäivästä. Hiljaisessa kirjahyllyssä roikkuu kaksi virttynyttä villasukkaa. Alkaa itkettää. Havahdun, että lapset ompelivat niihin kiinni narua keittiön lattialla tässä joku ilta. Muistan ihastelleeni heidän työskentelyään ohimennen ääneen, mutta tuskin pysähdyin edes. Kun oli niin paljon kaikkea tehtävänä.
Tiesin kyllä, että he puuhastelivat sukkia joulukalenteriksi, mutta en ollut ehtinyt ennen tätä hetkeä huomaamaan mihin sukkaprojekti oli edennyt. Nyt istun tässä ja tuijotan sukkia, jotka odottavat, että ne huomataan ja yllätetään. Joka päivä. Niinkuin niiden valmistelijatkin.
Joku minussa herää ja havahtuu, että kiire on niin itse tehtyä ja niin turhaa silloin, kun se palvelee väärällä tavalla omanarvontuntoani. Kuin olisin tärkeä vain silloin, kun olen ”kädet ja pää täynnä”. Bull shit! Mitä sontaa! Tänään jätän sen tekemättä, minkä voin tehdä huomennakin. Ja ihailen senkin aikaa villasukkia ja niiden valmistelijoita.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Ajanvarauksen puh. 050 3486778
