Luin aamulla Uutis Sirkuksen uutisen, jonka otsikko kuului; ”Aviomies hyvinpiteli perheenäidin Haapavedellä.” Jos jollekin ei Uutis Sirkuksen uutisointi ole tuttua, niin kyseessä on satiirinen, asiat ylösalaisin esittävä uutiskanava, joka naurahduksen lisäksi saattaa pistää miettimään. Tai näin ainakin minulle kävi. Uutisessa perheenäiti oli järkyttynyt miehensä hellistä eleistä ja ihmetteli, että mihin katosi mies, se jurottava mörrimöykky, jonka luuli tunteneensa?
Hymystäni huolimatta, uutisoinnissa oli jotain todella tuttua ja surullisen totta. Mies ja nainen. Pariskunta. Ja avioliitto, joka rullaa kiltisti urillaan päivästä ja vuodesta toiseen, vaikka se mukava, iloa ja helppoutta elämään tuova parisuhde on enää hämärä muisto vain. On kuin joka aamu joisi pahalta maistuvaa, laimeaa ja viilennyttä kahvia, koska ajatuksen tasolla tietää tykkäävänsä kahvista, mutta mikä käytännössä kiukuttaa enemmän kuin tarjoaa nautinnon.
Oli aika, kun minä pitelin omalle parisuhteelleni muistopuheita ja mietin vaihtoehtoja. Ihmettelin, että mihin hävisivät ne ihmiset tästä parisuhteesta, jotka halusivat toisilleen hyvää? Mietin, että voinko oppia suostumaan tähän? Jopa tykkäämään tästä? Oppiiko kukaan? Ja sekö se on pitkän parisuhteen salaisuus – huonoon tyytyminen? Mietin, että miten ihmeessä avioliitot kestävät ja miten ihmeessä ihmiset itseään pakottavat ja motivoivat pysymään kiinni jossain, josta ei tykkää?
Nyt olen (jälki)viisaampi. Näen silloisen hätäni ja sen tuoman vihan. Ymmärrän myös, mistä jurottava mörrimöykky ilmestyi. Molemmilla oli paha olla ja meillä oli erilainen tapa reagoida hitaan muutoksen tuomaan pelkoon. Toinen jähmettyi ja toinen hyökkäili. Olin hädissäni siitä, millaiseksi parisuhteemme oli muuttunut ja en yhtään tykännyt siitä ikävästä dynamiikasta, joka välillemme oli luvatta hiipinyt. Ja sehän se surullisin asia olikin. Tiesin, että mieheni ja minä osaisimme olla muutakin yhdessä kuin jurottava mörrimöykky ja kiukkunen ampiainen, koska olimmehan jotain muuta joskus olleet. Olimme joskus olleet onnellisia yhdessä. ”Hyvinpidelleet” toisiamme runsain mitoin. Halu selvittää asiat tuli ehkä juuri tuosta ajatuksesta. Se tuntui kriisin keskellä olevan ainoa asia, josta olimme samaa mieltä. Jos olemme joskus olleet yhdessä viihtyvä ja hauskaa pitävä pariskunta, joka toisensa nähdessään ilahtuivat, niin ehkä voisimme olla sitä uudelleen.
Ja jos jälkiviisautta oikein jakelen, niin suosittelen pohtimaan tarkoin, että mistä ei tykkää: KAHVISTA VAI SIITÄ MILTÄ KAHVI MAISTUU. Toisin sanoen omasta kumppanista vai siitä mitä parisuhteelle on ajan saatossa tapahtunut. Ja edelleen kannustan pohtimaan, että mikä todellisuudessa raivostuttaa ja tuottaa pettymystä; oma kumppani vai se mitä väliltänne on päässyt katoamaan ja mitä on tullut tilalle; kuin varkain välillenne hiipinyt ikävä kierre ja toimimaton vuorovaikutus, joka vetää molempia pinnan alle ja lopulta tukehduttaa.
Toista ei todella voi muuttaa, mutta toivoa antavaa on, että tapaa olla yhdessä voi. Hädän keskellä tuohon oljenkorteen on hyvä tarttua ja hakea yhdessä apua.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä, Helsinki
Ajanvaraukset puh. 044 0704448
