Rajat kiinnostavat minua, kirjoitin joskus. Kiinnostavat edelleen. Ihmisellä on syvä tarve liittyä toisiin, mutta samaan aikaan yhtä vahvana tarve olla vapaa, erillinen ja riippumaton. Martti Lindqvist tiivisti sen niin, että ihmisellä on kaipaus syliin ja kaipaus vapauteen. Ihmisen elämä on rimpuilua näiden kahden kaipauksen välillä.
Me tarvitsemme turvaa ja yhteyttä, mutta myös sitä, että voimme toteuttaa itseämme ja omia unelmiamme meille sopivalla ja riittävällä tavalla. Minä satuin kasvamaan yhteisössä, jossa rajoja yksilöiden välillä häivytettiin kaikin mahdollisin tavoin. Moraali, halu ja tahto olivat yhteistä. Kritiikkiä tai yksilön itsenäistä ajattelua ei juuri tuettu. Rajaa piirrettiin toisaalta erityisen vahvasti yhteisön ja muun maailman väliin. Rajaa yritettiin piirtää meille kotiinkin, äitini ja isäni välille, minun ja isoveljieni väliin. Minusta tuntui usein, että seisoin tuolla rajalla, jalka tukevasti (tai huterasti) molemmilla puolin.
Omia rajojani olen vuosien saatossa sekä purkanut, että rakentanut. Rakentanut rajoja, jotka ovat tuntuneet välttämättömiltä oman selviämisen kannalta, purkanut niitä, joihin en usko ja jotka ovat yhteyden esteenä ja aiheuttavat minulle yksinäisyyttä. Minusta on kiintoisaa havaita, miten oma taustani, kokemukseni sekä rimpuiluni oman tahtoni tunnistamisessa ja näkyväksi tekemisessä ja toisaalta tahtoni sovittaminen muiden rajoihin ja tahtoon on tuntunut jotenkin valtavan yksityiseltä, mutta miten kokemukseni pikkuhiljaa alkaa näyttää yhä tavallisemmalta ja yleisemmältä, inhimilliseltä ja jaetulta. Se asettuu osaksi suurempaa.
Heli Pruuki ja Terhi Ketola-Huttunen sanoittavat kokemukseni hieman eri tavoin: ”Elämän pituus ei kerro siitä, miten tyydyttynyt ihminen on kuollessaan. Pitkä elämä saattaa olla täynnä tyytymättömyyttä, yksinäisyyttä, katkeruutta ja elämättömän elämän tuntua. Sen sijaan nuorempana kuollut ihminen on saattanut elää itselleen totuudenmukaisen elämän, mennyt unelmiaan kohti ja saanut elää yhteydessä toisiin ihmisiin.”
Ajellessani kotiin ystävieni kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen kyllästyin lopulta kuuntelemaan tenttikirjaa ja vaihdoin musiikkiin. Siitä syntyi runo.
Kotimatkalla pimeällä tiellä
minä kuuntelen
akustista tunnelmointia autoradiosta
ja Brian Adams laulaa
Baby, you’re all that I want
We’re in heaven
Minäkin olin silloin
koulun diskossa
Ja kun viimeiset hitaat alkoivat
minä toivoin ja pelkäsin yhtä aikaa
että joku hakee tanssimaan
Minä katselin
miten parit huojuivat tanssilattialla
ihan lähekkäin
ja tiesin
etten saisi olla siinä
että pitäisi olla jo kotona
ettei olisi ensinkään pitänyt tulla
Minä seisoin siinä salin reunalla
ja huojuin ihan vähän salaa
toivoin
että olisinpa se suosittu tyttö
jonka kaikki haluavat
siihen viimeiseen hitaaseen
Minä seisoin ja katselin
kaipasin niin valtavasti
tietämättä itsekään
tarkalleen mitä
Voi kun olisinkin tiennyt
kuinka moninkertaisena
elämä antaa kaiken vielä takaisin
Kuinka suuresti tulen vielä nauttimaan
kuinka villisti kehoni
oppii vielä riemuitsemaan
löytämään ytimistä lähtevän rytmin
täyttymään musiikista joka solullaan
kuinka syvästi tulen vielä kosketetuksi
kokonaisena hyväksytyksi
Kuinka epätäydellisenä rakastetuksi
Sitä kaikkea minä ajattelin
siinä pimeällä tiellä matkalla kotiin
seuranani Bryan Adams
lokakuinen ilta
ja suhiseva asfaltti
ja tajusin olevani niin sanomattoman onnellinen
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen, Turku
