On kummallista havaita, että samaan aikaan kun parisuhde on eteenpäin menemistä ja yhteisen tulevaisuuden rakentamista, niin jokainen yhdessä eletty päivä vetää meitä ajassa taaksepäin.
Arvioisin, että omassa parisuhteessa noin 10-vuoden yhdessäolon kohdalla tavoitimme molemmat oman vaippaikämme. Oman tulkintani mukaan minä olin se raivokas taapero, joka heittäytyi selälleen huutamaan tuon tuosta ja mieheni se piiloon vetäytyvä jähmettyjä, joka odotti hievahtamatta ja hiljaa, että kohtaus meni ohi. Toimimme oppikirjan mukaisesti; minä edustin ristiriitaista kiintymyssuhdemallia ja mieheni välttelevää. Kumpikaan ei saanut sitä mitä halusi, mutta toden totta kauha kaupalla sitä mitä tarvitsi, jotta pääsisi itsensä kanssa eteenpäin.
Kaikki se hätä, suru, paniikki ja raivo hylätyksi tulemisesta sekä tuska yksin jäämisestä vei minua kohti niitä traumoja, joiden koskettamaksi olin joutunut. Taapero -mieheni herätti minussa tunteita, jotka olivat psyykeeni syvimpiin kerroksiin pakattu ja piilotettu. Ja minä taapero -vaimo reagoin vaippaikäisen vimmalla niihin tunteisiin, vieden reaktioillani miestäni kohti hänen mustinta paikkaansa.
Ulkopuolisen olisi ollut helppo tässä kohtaa havaintojen pohjalta todeta, että eihän miehesi ole sinua hylännyt tai sinua yksin jättänyt, hänhän tulee aina töistä kotiin ja olette yhä yhdessä, mutta tunne-elämän puolella oli käynnissä aivan eri todellisuus. Siinä hetkessä luulin, että taistelen miestäni vastaan, että vihdoin tajusin kuinka kylmän ja välinpitämättömän ihmisen kanssa olin mennyt yhteen, mutta nyt olen viisaampi; painin omia demoneitani vastaan ja olin kasvokkain kaikkein varhaisimpien rakkaudettomuuden tuottamien kipujen kanssa, joita olin uskollisesti raahannut mukanani. 12 vuoden kohdalla olimme jo syvällä järjen ulottumattomissa, molemmat tunne-elämältään hälytystilassa ja väriseviä sylivauvoja. Tosin työssäkäyviä sellaisia.
Niin oppikirja tapaus kuin parisuhteemme elinkaari onkin, on aivan eri asia elää teoriaa todeksi kuin lukea sitä kirjoista. Ensin tulee rakastumisen vaihe, sitten symbioosivaihe, jota seuraa eriytymisen vaihe ja lopulta, jos kaikesta selviää, tulee rakkaus. Mutta emme me rallatelleet, että tässä me nyt eriydymme. Eriytyminen oli esimerkiksi sitä, että minä olin yhdessä kohdassa jo niin tuskissani ja raivona, että olisin halunnut mennä lähipellolle painimaan mieheni kanssa ja antaa oikein kunnolla turpaan. Eriytyminen oli vihaa. Silkkaa puhdasta vihaa.
Teoriasta on kuitenkin pahimmissa kohdissa apua, kuten on ulkopuolisesta tuestakin, sillä siellä pimeimmässä kohdassa, kun tunne-elämä menee toisessa ajassa kuin missä kriisin keskellä todellisuudessa elää, on helppo mennä sekaisin ja toimia varsin päättömästi. Kipu on kovaa ja tunne niin todellinen, että sitä olisi valmis tekemään mitä vain, jotta sitä ei tarvitsisi enää tuntea. Esimerkiksi, vaikka erota. Tai painia. Silloin on hyvä, että rinnalla on tilanteelle ulkopuolinen ihminen, jolla on pimeäkiikarit päässään ja joka näkee taluttaa pimeässä kompuroivaa.
Lohdullista on kuitenkin tietää, että kipu loppuu aikanaan, kun sen läpi suostuu menemään. Emme tuhoutuneet, emmekä tuhonneet. Selvisimme. Ja vieläpä yhdessä. Kohtasimme toistemme avulla ja kautta oman itsemme syvimmät kivut, jotka kuuluivat johonkin aivan toiseen aikaan ja vihan, joka kuului aivan toisille ihmisille. Ja eheydyimme, vaikka ei se hyvä tavaton eheytymiseltä tuntunut. Kriisi ei kertonut minulle totuutta siitä, että millaisen miehen kanssa olin mennyt naimisiin vaan siitä, millaisen naisen kanssa mieheni oli mennyt naimisiin.
Ja se on ihminen, johon todella kannattaa tutustua, jos haluaa voida parisuhteessa hyvin.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, vuorovaikutusasiantuntija Ruusa Hentilä
Yhteydenotot Mind Faculty Oy puh. 044 0704448
