”Huolehdin kaikesta ja kaikista, eikä kukaan koskaan kiitä. Itsestäänselvyytenä pitävät. Tunnen itseni ennemminkin taloudenhoitajaksi kuin vaimoksi” Koetko naisena, että yrität kaikkesi, päivästä toiseen? Muut rentoutuvat, nauttivat ja sinä raadat. Mikään ei riitä, kukaan ei arvosta.
”Yritän auttaa mutta ei se kelpaa, teen aina väärin, väärällä tavalla. En jaksa ohjeistusta, en jaksa väheksyntää. Olen mieluummin hiljaa ja myönnyn. Se on helpompaa” Koetko miehenä, ettet saa harjoitella, opetella, tehdä omin tavoin? Tai olla tunteva, herkkä, opetteleva, epävarma?
Joskus kokemuksissamme on kyse tunteiden tukahduttamisesta, vuosikymmenien opituista kaavoista, joita vanhempamme, isovanhempamme ovat siirtäneet meihin. Taakkasiirtymistä, joita orjallisesti suoritamme, koskaan niitä kyseenalaistamatta.
Kun Suomeen aikoinaan syttyi sota, perheen isät, perheen kantava voima, hartiat, katosivat kannattelemaan isänmaatamme rintamalle. Tällöin äidit, vaimot, ottivat kotona vastuun myös miesten töistä. Tekivät hiljaa työnsä perheessä, niin naisen kuin miehen, fyysiset kuin henkisetkin. Turvattomana, peläten pahinta, suru-uutisia rintamalta. Sinnitellen ja sitkeästi.
Sodan loputtua isät palasivat kotiin. Heitä oli kovin odotettu. Onnelliset vaimot toivoivat, että kaikki olisi jälleen ennallaan: mies palaa, ottaa kodin haltuun ja saan jälleen olla nainen. Vihdoin huokaista. Vihdoin levähtää hänen leveiden hartioidensa suojassa. Näin ei aina kuitenkaan käynyt. Useat miehet olivat syvästi haavoittuneet, toiset ulkoisesti, useimmat myös sisäisesti. Miehet eivät itkeneet, vaan vetäytyivät, hoitivat kipujaan keskenään, sulkeutumalla, ehkä pullon äärellä. Sodan taakka oli edelleen harteilla, kodin haasteet tuntuivat ehkä merkityksettömiltä kaiken sen kivun jälkeen. Tai sitten ei vain ollut voimia, ei keinoja palata entiseen.
Ja näin naiset jatkoivat hiljaa kodin ja perheen kannattelua. Yksinäisyys ja väsyminen lisääntyivät, johtivat ehkä katkeruuteen, halveksimaan miehiä, jotka olivat henkisesti heidät jättäneet, mutta joille kaikki kunnia annettiin. Joskus miehet tahtoivat tulla takaisin perheen pääksi. Silloin kaapinpaikka näytettiin räjähdysmäisesti, arvaamattomasti. Tästä säikähtäneenä vaimot ja lapset oppivat kuuntelemaan ja taiteilemaan. Hiljentämään miehen. Mutta hiljaa sisällä yksinäisyys kasvoi. Naiset päättivät pärjätä, luovia ja kontrolloida merkkejä katastrofista. Päättivät selviytyä, kun miestä taas joku hetki ei olisi, kun hän häviäisi ajatuksiinsa, kipuihin, sodan helvettiin. Ja naiset pärjäsivät. Tottakai.
Näin sai alkunsa vahvojen naisten ja vetäytyvien miesten perhedynamiikka.
Sodan jälkeinen asetelma näkyy osassa perheistä taakkasiirtymänä edelleen: Mieheltä odotetaan turvaa. Myytin mukaan miesten tulee olla vahvoja, maskuliinisia. Tunteikkaita vain naisen äärellä, muttei epävarmoja, ei itkeviä, ei hauraita. Vaikka sitä mies on. Sitäkin. Ja niin paljon muuta. Nainen taasen kokee olevansa perheessä se, joka tietää, joka osaa, joka päättää. Äitiyden myytti, kaikkivoipainen, nainen, the kaikentietävä äitiys, vahvistaa tätä.
Nykypäivän tasa-arvoista perhe-elämää opetellessamme mies voi ajautua vaimon apupojaksi, jossa vaimo kertoo, mitä ja miten asiat tulisi kotona tehdä. Hän tekee kaiken, kontrolloi kaikkea, väsähtää ja toivoo apua. Samaan aikaan raadannan keskellä hän ei kykene irrottamaan otettaan vastuusta, levähtämään ja antamaan tilaa toisenlaiselle toteutustavalle, tai toisenlaisille lopputuloksille. ”Jos teet kotityöt, teet kuten minäkin tai et tee ollenkaan.” Kodin velvollisuuksien, kasvatuksen, siivouksen, pyykkivuoren keskellä nainen ärsyyntyy, tiuskii, sanattomin elkein ilmaisee tyytymättömyyden. Ja kun mies arkaillen pyrkii auttamaan, on naisen väsymys jo niin syvä, että hän ei kykene rakentavaan keskusteluun, vaan kivahtaa, käskyttää ja ohjeistaa: antaa etukäteen tarkat ohjeet, kuinka, miten ja milloin mikäkin asia tulee tehdä. Ja kun mies ja lapset tekevät osan naisen töistä, ei nainen kuitenkaan kykene levähtämään, sillä tuo kaiken kantaminen on hänelle sukupolvien naisten antama turvakeino. Sohvalla levähtäminen, oleminen vain, tuntuu epämukavalta, jopa ahdistavalta. Lepäävä nainen ei ole koodattu sukupolviemme äitiyden identiteettiin. Vasta kun kaikki on valmista, viimeisenkin mehun antaneena nainen sallii itselleen hetken, tunnin, ehkä joskus jopa päivän hengähdyshetken, palatakseen jälleen uurastamaan, luomaan ulkoisilla asioilla turvaa itselleen. Tämän pyörityksen äärellä mies kokee itsensä ehkä avuttomaksi, tai ylimääräiseksi. Hän väistyy ja passivoituu.
Ja kun mies vetäytyy ja hiljenee, vaimo kokee turvattomuutta ja hakee sitä lisää kontrolloimalla kaikkea, ottamalla lisää vastuuta. Mies katsoo aikansa, kunnes ei enää katso. Lähtee pois henkisesti tai fyysisesti. Tai hermostuu. Tämän myötä naisen turvattomuus jälleen lisääntyy. Ja kehä vahvenee.
Sukupolvesta toiseen myytit ja niitä vahvistavat tavat naamioituvat hienosyisten sinällään merkityksettömien eleiden, yksinpärjäämisen kehäksi, jossa yhteys katoaa. Tutkimalla tapoja, asenteita, heittäytymällä kokeilemaan toisin, vaikka mieli sanoisi muuta, voi parisuhde tulla lempeämmäksi, alustaksi uudelle.
Vahvat naiset ovat yhteiskuntamme ylpeyden aihe. Se on pelastanut meidät, maamme on siitä ylpeä. Niin kuin miehistämme. Mutta tämä asetelma, joka sodan jälkeen auttoi naisen selviämään omalla tavalla ja miehen toisella, jätti sisälle myös paljon turvattomuutta ja yksinpärjäämisen taakkaa. Taakkaa, jota emme enää tänä päivänä tarvitsisi. Sillä meidän ei tarvitsisi enää pärjätä yksin. Voisimme tukeutua toisiimme.
Myyttien purkaminen on arjen tapojen purkua. Se on maalaisjärjen haastamista ja kyseenalaistamista. Se on pysähtymistä juuri siinä kohdassa, kun ei tee mieli pysähtyä. Kun sinulla on tarve huokausten saattelemana järjestellä asioita, tai kotia, tai tarve lähteä pois, voisitko toimiakin toisin? Kysyä itseltäsi: miltä minusta tuntuu? Miksi teen tämän? Kaipaanko syliä, kosketusta, turvaa? Tai tahtoisit kokeilla, mutta olet epävarma ja lannistut ennen kuin aloitatkaan. Kaipaisitko, että puolisosi näkisi sinut, hapuilevana, tunteita etsien, kokeillen jotain uutta toimintatapaa? Ilman neuvoja, ilman ohjeita? Väsyneenä, vaikka hän onkin tehnyt niin paljon enemmän. Kaipaatko täydellistä idylliä, kotia kroppaa, puolisoa? Vai syvää yhteyttä, joka syntyy, kun pysähdymme katsomaan: Kuka sinä olet? Kuka minä olen? Juuri tässä hetkessä.
Ja sanoitamme sen toisillemme. Kerta toisensa jälkeen.
Kun pysähdymme itsemme, tunteidemme ja tarpeidemme äärelle, voimme poistua toteuttamasta yhteiskunnan tiedostamattomia kaavoja, jossa yritämme kelvata historian hengähdyksille.
Askel askeleelta voimme olla enemmän minä. Enemmän me. Enemmän tämä hetki.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, uusperheaneuvoja Taru Meritie
www.uusperhe.fi
