Henkisesti haavoitetun ihmisen elämää ohjaa pelko. Näin on usein silloinkin, kun emme tietoisesti koe pelkäävämme juuri ollenkaan. Miten se on mahdollista? Olemme taitavia turvarakennelmien kehittäjiä ja rakentajia. Omavoimaisuuteen pohjautuvat turvarakennelmat ja strategiat istuvat meissä niin tiukassa, ettemme monesti edes tiedä toimivamme niistä käsin. Turvarakennelmia ovat mm. usein mainitut selviytymisstrategiat (kiltti, sankari, klovni, taakankantaja, syntipukki ym.). Turvan voi luoda myös siten, että rakentaa omasta elämästään mahdollisimman helposti ennustettavan, kapean ja kaavamaisen. Vaihtoehtoisesti tieto voi olla tehokas turvarakennelma. Pyrkimällä tietämään kaiken voi luoda vaikutelman koskemattomuudesta ja haavoittumattomuudesta, sama pätee myös fyysisen vahvan ulkokuoren rakentamiseen. Olivatpa nuo turvarakennelmat sitten minkälaisia tahansa, pyrkivät ne tavalla tai toisella suojaamaan meidän haavoittunutta puoltamme. Kun ne toimivat ”hyvin” ja automaattisesti vaikuttaa elämämme näennäisesti turvalliselta emmekä ole välttämättä tietoisia siitä, miten voimakkaasti pelko itseasiassa ohjaa elämäämme.
Turvarakennelmat, niin tarpeellisia kun ne ovat aikanaan olleetkin, estävät meitä kokemasta todellista yhteyttä itseemme ja toisiin ihmisiin. Kun ensi kerran luin selviytymisstrategioista, minun oli vaikea todella käsittää niiden tarpeellisuutta ja mitä ne todellisuudessa alleen kätkevät. Ne kätkevät alleen paljon kipua ja läpielämättä jääneitä voimakkaita tunteita. Siksi ne toimivatkin kuin automaationa. Heti kun jokin tilanne muistuttaa meitä tunneilmastoltaan edes vähäisesti haudattuja kipeitä muistoja, käynnistyy meissä selviytymisstrategia, joka samalla estää kipeiden tunteiden nousemista tietoisuuteen.
Mitä meissä sitten tapahtuu, kun suostumme prosessiin ja lähdemme purkamaan näitä huolella kyhättyjä turvarakennelmia? Ja mitä käytännössä sellaisen purkaminen voi esimerkiksi tarkoittaa? Hyvin usein se tarkoittaa näkyväksi tulemista sellaisena, jona olemme aikaisemmin kokeneet tulleemme hylätyiksi, ehkä jopa kerta toisensa jälkeen. Kiltille se voi tarkoittaa rajojen asettamista ja oman vihansa ilmaisemista silläkin uhalla, että vastapuoli tästä suuttuu. Sankarille se voi tarkoittaa tietämättömyytensä, osaamattomuutensa tai heikkoutensa paljastamista, avun pyytämistä. Yhteistä on se, että kun me tämän haavoitetun puolen paljastamme, joudumme vai sanoisinko pääsemme kasvotusten niiden tunteiden kanssa, jotka ovat olleet turvarakennelman alla piilossa.
Ulos alkaa purkautua tukahdutettua pelkoa, turvattomuutta, vihaa, surua, syyllisyyttä ja häpeää. Kun tälle uskaltaa itsensä todella altistaa, käsittää samalla syvästi miksi nämä turvarakennelmat ovat aikanaan syntyneet. Tämä vaihe prosessista ei ole helppo ja joudumme käymään läpi paljon kokematta jäänytttä kipua. Silloin on hyvä, että rinnalta löytyisi ihminen, johon tukeutua tämän sisäisen matkamme aikana. Mieluiten joku joka on myös jo itse tehnyt tuota sisäistä matkaa. Kun meissä itsessämme ei ole vielä riittävästi turvaa, tarvitsemme ulkoista ”syliä”, joka ottaa tunteemme vastaan.
Itseksiin pärjäämään tottuneelle ihmiselle tämä avun vastaanottaminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Lähes joka solulla saatat tuntea tekeväsi väärin. Häpeän ääni saattaa nousta muistuttamaan kelvottomuudestasi, ja siitä miten häpeällisen heikko sinä oletkaan. Jokainen avunpyyntö saattaa pitää sisällään uhan hylätyksi tulemisesta ja trauman uudelleen kokemisesta. Tarvitsemme siis paljon rohkeutta kohdataksemme sen kaiken minkä olemme taaksemme yrittäneet jättää.
Miksi tälle matkalle kannattaa siitä huolimatta lähteä? Koska se vie meidät askel askeleelta kohti syvempää yhteyttä itseemme mahdollistaen samalla aidon yhteyden toisiin ihmisiin. Se vie kohti vapautta valita ja kykyä toimia omasta tahdosta käsin, ilman että tiedostamattomat voimat ja toisten mielipiteet ohjaavat meitä. Se vie kohti levollisempaa ja läsnäolevampaa elämää. Tekeekö se meistä koskemattomia, elämän karuuden yläpuolelle nousseita yli-ihmisiä? Ei se sitä tee, mutta sen sijaan voimme tulla syvästi tietoiseksi heikkoudestamme ja hyväksyä sen. Tällä tavoin rakastettuina voimme paremmin, ja uskallamme elää sen sijaan, että pyrkisimme kontrolloimaan elämää. Pelkokin hellittää hiljalleen sillä ei tarvitse enää pelätä heikoksi tai ”virheelliseksi” paljastumista, koska on jo kohdannut oman heikkoutensa.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Veli-Matti Anttila
