Tarve olla rakastettu ja hyväksytty on jokaisen ihmisen syvimpiä tarpeita. Erityisesti tarve olla rakastettu vanhempiemme silmissä on niin suuri, että opimme muovautumaan sellaisiksi joina koemme heille parhaiten kelpaavamme. Se osa meistä, jota ei ole katsottu rakkaudella, saa häpeä-kylvyn. Pyrimme hautaamaan sen varjoomme, mutta sieltä se itseasiassa kuitenkin salakavalasti ohjaa meitä tietämättämme. Teemme kaikkemme, ettei tuo varjossamme oleva puoli meistä paljastuisi. Se tekee meistä valesankareita, taakankantajia, kilttejä tai millaisena ikinä olemmekaan kokeneet parhaiten kelpaavamme. Usein on kuitenkin niin, että ajan myötä tuo huolellisesti kyhätty ja kiillotettu ”paras” puolemme alkaa murentua. Varjo puskee esiin väkisin, ja usein paljon voimakkaampana kuin silloin, jos vain hyväksyisimme tämänkin puolen itsessämme.
Rakkauden katse ei ole ulottunut minuun, jos olen voinut huonosti tai olen ollut heikoilla. Se on traagista, sillä juuri silloin kun ihminen voi huonosti, hän tarvitsisi rakkautta kipeimmin. Tätä minä en kuitenkaan hyvin pitkään tiedostanut. Koteloin siihen liittyvän kivun syvälle tiedostamattomaani. Olen voinut toistuvasti huonosti fyysisesti ja myös henkisesti. Huonovointisuuteni on ollut muistuttamassa minua siitä hädästä ja surusta, joka on minuun kätkeytynyt jo kauan aikaa sitten. Olen ikään kuin toistuvasti ollut pyytämässä lupaa ympäristöltä: Saanko voida huonosti? Kelpaanko näin? Tietoisella tasolla en ole tätä käsittänyt.
Aina huonovointisuuden iskiessä olen pyrkinyt mahdollisimman nopeasti käsittämään järjellä, mistä paha oloni johtuu. Siten olen ylläpitänyt eräänlaista kontrollia tilanteeseeni. Olen voinut kertoa ympärilleni oleville ihmisille: ”Voin huonosti koska…”. Näin olen säilyttänyt illuusion, että olen jotenkin asian päällä, se on hallinnassani. ”En ole niin huono, miltä juuri nyt näytän.” Mitä en koskaan kyennyt käsittämään oli se, että kaikkein kipeimmin kaipasin riittämistä omana itsenäni (erityisesti itselleni).
Miksi olen tiedostamattani toistanut samaa kuviota? Koska minulla, kuten kaikilla ihmisillä, on tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi kokonaisena. Häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi, jopa kelvottomuudeksi. Sisimpääni on ollut valettuna usko siitä, että rakkaus ei kuulu heikoille – ei ainakaan minun kohdallani. Heikkous on näyttäytynyt minulle ominaisuutena, joka joko säikäyttää ympärillä olevat ihmiset, tai saa heidät halveksimaan minua. Näin toimivat ihmiset eivät ole vielä kohdanneet omaa heikkouttaan.
Huolimatta sitkeistä yrityksistä piilottaa heikkous sankarin viitan alle, on se ollut näkyvissä erilaisten vaivojen ja huonovointisuuden muodossa. Sankarimaisesti olen pyrkinyt ratkomaan tai kieltämään pahoinvointini käsittämättä, että niin tehdessäni paradoksaalisesti kielsin itseltäni sen, mitä kipeimmin tarvitsin – nähdyksi, hyväksytyksi ja lohdutetuksi tulemista heikkouden hetkellä. Tarpeen tai persoonan osan kieltäminen ei poista sitä, vaan ennenkin voimistaa sen läsnäoloa, sillä meillä on tarve tulla nähdyksi kokonaisena.
Tietoisesti näkyväksi tuleminen omana itsenään, varjoineen kaikkineen on pelottavaa – ymmärrettävästi. Emme ole turhaan lapsena rakentaneet suojamuurejamme, olemme kokeneet ne välttämättömiksi. Jokaisen on kuitenkin tarkoitus kulkea kohti totuutta ja aitoutta. Pahoinvointi on meille muistuttamassa, kun olemme eksyneet rakkauden viitoittamalta polulta.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Veli-Matti Anttila
