Muutama vuosi sitten teetetyn kansainvälisen onnellisuusraportin mukaan onnellisuus ja hyvinvointi yhteiskunnassa riippuu paljolti siitä, kuinka paljon koemme saavamme toisiltamme tukea ja kannustusta. Onnellisuuden tutkijat tuntuvat puhuvan samansuuntaista kieltä. Helsingin yliopiston Myötätunnon mullistava voima (CoPassion) -hankkeen mukaan ihminen saa syvimmän mahdollisen merkityksellisyyden kokemuksen ollessaan yhteydessä toisiin, tullessaan nähdyksi ja kuulluksi, etenkin voidessaan edistää hyviksi tai tärkeiksi kokemiaan asioitaan itsensä ulkopuolella. Teot, kuten läheisen ilon tai surun jakaminen, kutsumuksen toteuttaminen, pienten tekojen tekeminen paremman maailman puolesta, tai tuntemattomalle lapselle kadulla hymyileminen kasvattavat merkityksellisyyden kokemuksia ja luovat ihmisten välistä vastavuoroista onnellisuutta.
Omalla kohdallani merkityksellisen vuorovaikutuksen ja ihmisten todellisen kohtaamisen suurin haaste ja pahin vihollinen on ollut kiire. Minun kalenterini on ollut 20 vuotta täynnä. Olen yksinhuoltajuuden ohella luonut yliopistouraa, opettaen, kirjoittaen, julkaissen, kokouksissa istuen ja konferensseissa esitelmöiden. Olen opiskellut Ihminen tavattavissa -terapeutiksi, käynyt terapiassa sekä harrastanut kaikenlaista henkistä ja luovaa aina joogasta ja swing-tanssista, ruoan laittoon ja pöytälaatikkokirjoittamiseen. Kiireen kyljessä, väsymyksen ohella, on kulkenut yksinäisyys. Sillä läsnäoloon (ystävien, perheen, kummilasten, tai satunnaisten ohikulkijoiden tapaamiselle ja todelliselle kohtaamiselle) ei arjen pyöriessä, tekemisen ja suorittaminen ohella ole ollut todellista aikaa.
Nyt 46-vuotiaana, uupuneena, olen ensimmäistä kertaa elämässäni uskaltanut kuunnella itseäni ja pysähtyä. Olen ottanut puoli vuotta lomaa tehdäkseni ”ei mitään sen kummempaa’. Sen järjestäminen on vaatinut lujaa päättäväisyyttä, rohkeutta sanoa ei, ja taloudellisia uhrauksia. Mutta kun mustanharmaalta näyttävä, stressiä ja kiirettä hengittävä viikkopäivyrini vähitellen alkoi ensin tyhjetä, ja sen jälkeen täyttyä sydämen, kukkaisten ja auringon kuvilla, tiesin, että täydellinen irtiotto ja hengähtäminen on parasta mitä tässä kohdassa elämää voin itselleni ja läheisilleni tehdä.
Nyt lomaillen heräävässä keväässä toisessa kotikaupungissani, Kööpenhaminassa. Työmatkat, kokoukset ja opetustunnit kalenterissa ovat vaihtuneet hiljaisuuteen, jonka levollisuudesta käsin olen voinut nauttia kotoisista kahvi- ja lounashetkistä tyttären ja ystävien kanssa, rauhallisista meren tuoksuisista mökkireissuista ja pullantuoksuisista koti-illoista perheen kanssa, sekä elämän pohtimisessa terapia-asiakkaiden kanssa.
Onnellisuus voi eri elämän tilanteissa kummuta eri lähteistä, mutta tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen siitä, että tyttären, puolisoni, vanhempieni, hyvän kaverin, pienen koirani, asiakkaan, entisen työkaverin tai satunnaisen ohikulkijan kanssa vaihdetut hymyt ja keskustelut ovat elämäni keskiössä, ja minulla on aikaa. Näistä vastavuoroisista arjen kohtaamisista, pienistäkin, peilautuu takaisin suuri elämänilo, elämän merkitys, merkityksellinen elämä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, apulaisprofessori Paula Hohti Erichsen
