Monet johtajat ovat päässeet huipulle, koska ovat elämänsä aikana fokusoineet vahvasti suorittamiseen ja menestyksen tavoittelemiseen. Aseman saavuttaminen onkin yhteiskunnassamme legitiimi tapa luoda ihmisarvoa. Mutta jos ihmisen arvo rakentuu pelkän suorittamisen varaan, ihmiskuva ontuu. Ihminen nimittäin on enemmän kuin hänen suorituksensa.
Syvimmältä olemukseltaan ihminen on yhteyden tarvetta. Sitä, että joku näkisi, kuulisi, ymmärtäisi ja hyväksyisi. Ihmisen syvin tarve on siis itse asiassa rakkauden tarve. Perusolemukseltamme olemme olentoja, jotka ovat ei-suvereeneja ja jotka sen tähden tarvitsevat toisiaan. Voisimme jopa sanoa, että ihminen on rakenteellista rakkauden tarvetta. Olemme rakenteellista keskinäistä riippuvuutta. Tämä on tosiasia, hyväksymme sen taikka emme.
Kun näin sanoo, avaa oven monille väärintulkinnoille. Rakkaus nimittäin on sanana ja käsitteenä banalisoitu. Se on romantisoitu, viihteellistetty, erotisoitu ja trivialisoitu. Rakkaus on kärsinyt inflaation. Harva enää ymmärtää, että rakkaus on elämän perusta, ihmisarvon kivijalka, kaiken inhimillisen elämän edellytys ja ehto.
Albert Einstein, tuo fysiikan nero, on tunnetusti myös ylittänyt oman alueensa rajat ja pohtinut elämän henkistä ja jopa hengellistä dimensiota. Jossain yhteydessä hän on lausunut, että ihmisellä on elämässään oikeastaan vain yksi oleellinen kysymys, johon hänen tulisi löytää vastaus: Elämmekö hyväntahtoisessa vai pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa?
Mitä hän tällä mahtoi tarkoittaa?
Tämä Einsteinin kysymys on itse asiassa kysymys rakkaudesta ja pelosta. Jos elämme pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa, ainoa järkevä vaihtoehto on elää pelossa. Silloin ympärillä kaikki muodostaa uhan. Kun kaikki uhkaa, ei ole turvallista olla totta eikä aito, ei voi näyttää heikkouttaan eikä olla haavoittuva.
Kun näyttää tunteensa ja tarpensa, tulee haavoittuvaksi. Ja jos elää pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa, silloin myös haavoittuu. Sillä aina on olemassa riski, ettei joku ymmärrä ja tue, vaan tahtoo pahaa. Tällaisessa maailmassa muut ihmiset mieltää aina kilpailijoiksi, joita vastaan pitää varustautua.
Elämästä tulee hengissäselviytymistä.
Jos ihminen sitä vastoin elää hyväntahtoisessa maailmankaikkeudessa, silloin hän on turvassa. Elämä tahtoo hänelle hyvää. Lähtökohtaisesti ihminen voi olla juuri se mikä hän on: heikko, haavoittuva ja muita tarvitseva. Rakkaus on silloin hänen elämänsä keskuksessa ja hän vapautuu elämään, sellaisena kuin hän on. Ei tarvitse lunastaa olemassaolonsa oikeutusta osoittautumalla erinomaiseksi, muita paremmaksi ei astua toisten päälle eikä piiloutua kulissien taakse. Silloin vapautuu luovuuteen ja yrittämiseen. Luovuuden mukana nimittäin seuraa oikeus tehdä virheitä, erehtyä ja olla väärässä.
Kun ihminen ohjautuu rakkaudesta, silloin hän kestää väärässäolemisen ja erehtymisen. Elämää ei tarvitsekaan hallita, sitä voi elää.
Einsteinin kysymys on kuin onkin elämän tärkein ja kohtalokkain kysymys. Eikä siihen annettu vastaus ole ensisijaisesti filosofinen tai älyllinen. Se on annettava paljon kokonaisvaltaisemmin. Vastaukseksi kelpaa vain ihmisen koko elämä, se mistä käsin hän valintojaan tekee, mitkä arvot ohjaavat hänen tekemisiään, mikä on hänen ihmiskuvansa. Viime kädessä ihmisen teot mittaavat ja paljastavat hänen arvonsa, ihmiskuvansa ja koko elämänkatsomuksensa.
Se, miten elämäämme elämme on vastaus siihen, mihin me viime kädessä uskomme: pelkoon vai rakkauteen.
Kun on kyse johtajista, tämä inhimillinen ja rakenteellinen perustarve usein hämärtyy. Toisen tarvitseminen merkitsee monelle nimittäin samaa kuin epäonnistuminen ja epäpäteväksi osoittautuminen. Tästä johtuu, että monet johtotehtävissä olevat alkavat luoda vahvuutta, joka perustuu heikkouden kieltämiseen. Heikkous nimittäin sekotetaan huonouteen ja inhimillisyys epäonnistumiseen.
Pitkälti työelämässämme leviävä uupuminen nousee juuri tästä. Uupuminen ei nimittäin synny työnteosta, siitä syntyy väsyminen. Uupuminen on yhteydessä oman autenttisuuden menettämiseen. Ihminen kadottaa yhteyden omaan ihmisyyteensä ja unohtaa ihmisenä olemisen perusasian – sen että olemme haavoittuvia.
Näistä syistä johtajien on usein vaikea avautua alaisilleen, sillä he kokevat sen kasvojenmenetykseksi. Pelkäävät menettävänsä uskottavuutensa. Samoin on vaikea avautua esimiehelleen, koska pitää näyttää pätevältä, lunastaa arvonsa, sehän on koko ajan uhattuna.
Mutta entä vertaistuki? Olisiko mahdollista pienessä ryhmässä, luottamuksellisesti, asiantuntevassa opastuksessa, avata itsestään jotain sellaisille, jotka ovat samassa veneessä? Kokevat kenties samaa suorituspainetta ja yksinäisyyttä? Voisiko sellaisesta olla hyötyä? Monen vuosikymmen kokemuksen jälkeen voin sanoa, että on.
Jos johtajalta vaaditaan, että hän tukee alaisiaan, saa heissä aikaan innostusta ja tehokkuutta, on lähdettävä liikkeelle siitä, että tämä tapahtuu ensin johtajalle itselleen. Ei nimittäin voi antaa toisille sellaista mitä itsellä ei ole. Olenkin vuosia ihmetellyt, miksei tätä ole ymmärretty. Todellinen vahvuus syntyy oman itsensä kohtaamisesta, ja se johtaa todellisuudentajuun. Johtaja alkaa elää todellisuudessa eikä kuvitelmissa. Johtamiseen tulee jämäkkyyttä, kun selustatuki on turvattu, omat heikkoudet riittävästi tiedostettu sekä omat tarpeet riittävästi kohdattu.
Ei voi johtaa toista, ellei näe toista. Eikä voi nähdä toista jollei näe itseään. Kaikki inhimillinen vuorovaikutus, johtaminen mukaan lukien, nousee tästä tosiasiasta. Toisessa olevaa ihmisyyttä ei voi nähdä, ellei ensin näe sitä itsessään. Tässä me johtajat ja yrittäjät voimme tukea toisiamme.
Sanottakoon se vielä kerran: maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka tunnistavat heikkoutensa ja niitä, jotka eivät vielä sitä tee. Kysymys on siis tietoisuudesta. Eikä tietoisuus ole huonoudessa rypemistä, vaan se on todellisuudentajua. Aito johtaminen alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.
Sydämelläni on jo pitkään ollut yrittäjien ja johtajien hyvinvoinnin vaaliminen.
Ihminen tavattavissa -koulutusohjelman perustaja Tommy Hellsten
http://www.tommyhellsten.fi
