Onko oman menneisyyden tutkiminen turhaa? Ruokkiiko se vain ahdistustani estämällä jo unohtamasta menneet ja katsomasta tulevaan? Onko se vain turhaa märehtimistä, jonka fiksu aikuinen voi vain päättää jättää taakseen kuin mustan viitan harteiltaan ja satsata voimavarojaan sen sijaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen?
Eläinkunnassa märehtiminen viittaa jo nielaistun, sulamattoman ruoan, palaamiseen suuhun uudelleen pureksittavaksi, jotta se näin muuntuisi paremmin hyödynnettävään, eli sulavaan muotoon. Ehkä tästä on johtunut tapa myös meidän ihmisten kesken käyttää märehtimistä kuvatessamme, tosin ehkä hieman negatiivissävytteisesti, asioiden uudelleen pyörittelyä: joku ei niele mitään purematta, vaan pohtii ja miettii asioita, päätöksiä tai muistojaan toisen mielestä loputtomankin tuntuisesti.
Johtaako asioiden märehtiminen sitten niiden saattamiseen paremmin hyödynnettävään, eli sulavaan muotoon, vai pysyykö märehtiminen vain aikaa ja energiaa hukkaavana tyhjäkäyntinä?
Ajattelen, että menneisyyden märehtiminen on hyödyllistä silloin, jos se auttaa meitä ymmärtämään sitä kautta itseämme, tapahtumia ja toisia ihmisiä paremmin. Hyödyllinen menneisyyden tutkiminen voisi tarkoittaa esimerkiksi tehdyistä virheistä oppimista, inhimillisyyden koon realisoitumista (en ole toisia ihmisiä ylempi- enkä alempiarvoinen), anteeksiantamis- ja kaunasta tai katkeruudesta irtipäästämisprosessin etenemistä sekä lisääntyneen itseymmärryksen ja -tuntemuksen myötä kasvavaa ymmärrystä myös toisia kohtaan. Tällaiseen henkiseen kasvuun tarvitsemme empaattista kuuntelua, joka mahdollistaa elämämme ja itsemme kokonaiskuvan hahmottamisen.
Olen havahtunut siihen, että ilman empaattista kuuntelua olen märehtinyt elämääni kuin katsoisin menneissä tapahtumissa elänyttä itseäni tämänhetkisen itseni ulkopuolisena henkilönä. Historiani on ollut jono aikajanalle sattuneita tapahtumia, jotka ovat tapahtuneet esimerkiksi sille liian kiltille, nolon sinisilmäiselle, tai hullun uhkarohkealle – kuin jollekin muulle henkilölle joka olen nyt. Olen arvioinut, arvostellut ja jopa nauranut tuota menneisyyteni minää niinkuin häntä on arvioitu tai arvosteltu tai hänelle on naurettu. Olen ollut itseäni kohtaan epäempaattinen, eli sivuuttava ja mitätöivä, jättäessäni kokemuksiani vastaanottamatta niinkuin ne ovat aidosti olleet. Esimerkiksi se suru mikä todellisuudessa on tuntunut repivän sisuskalujani kappaleiksi on tullut kuitatuksi ”sellaista sattuu” tai ”se mikä ei tapa, vahvistaa” -kommentein jopa omasta suustani, jolloin kokeva minä on hautautunut pärjäävän minän painon alle. Suru on tullut nielaistuksi purematta, koska sille ei ole ollut lupaa, turvaa tai tilaa tulla esiin, löydetyksi, kohdatuksi ja kannetuksi. Ehkä sen pahin paine on sitten purkautunut yksinhuutoina synkän metsän kylmään syliin, tai muuntuneena aggressioksi, joka on saanut viskaamaan lautasen päin seinää täysin epäloogisena reaktiona käsilläolevaan tilanteeseen. Yhtä kaikki, alkuperäinen tunne tai kokemus ei ole päässyt sulamaan, vaan se on jäänyt elämään voimavarasiepparina omaa, hallitsematonta elämäänsä minussa.
Kaikki se, minkä olen joutunut nielemään kiellettyinä ja vastaanottamattomina tunteina, toiveina, menetyksinä, pettymyksinä ja pyrkimyksinä, on sulamattomana yhä edelleen jossakin kehoni ja mieleni sopukoissa. Kaikki se ansaitsee ja kaipaa päästä empaattisen kuulijan korvin kuulluksi ja siten integroiduksi osaksi autenttista minua ja elämäntarinaani.
Turvallinen ja vastavuoroinen, rakkaudellisesti ja totuudellisesti peilaava, eli empaattinen vuorovaikutussuhde, on oman persoonan synnyinpaikka. Itsetuntemus lisääntyy, eli oma persoona syntyy ja vahvistuu sitä mukaa, kun saa yhdessä toisen tai toisten kanssa katsoa, kuunnella ja ottaa vastaan kaikkia tunteitaan kokematta niistä vääränlaista syyllisyyttä. Tunteita menneistä ja nykyisistä hetkistä, tapahtumista ja ihmisistä. Mitä minä olen elämässäni kokenut ja kohdannut? Mitä kaikki se on minussa herättänyt ja synnyttänyt? Mihin mikin on johtanut ja miten tuo kaikki näkyy minussa tänään? Mitä olen kulloinkin valinnut ja miksi?
Empaattisen kuuntelun kautta voimme saada pitkin elämäämme korjaavia kohdatuksitulemisen kokemuksia sivuuttamisen sijaan. Empaattinen kuuntelija vilpittömästi tahtoo asettua hetkeksi kenkiimme ja nähdä mitä kokemuksemme ovat meille mahtaneet merkitä. Empaattinen kuuntelija on itse yhteydessä omiin tunteisiinsa niin, että kykenee aistimaan, kuulemaan ja vastaanottamaan niitä ja vielä erottamaan omat tunteensa toisen tunteista. Tämä mahdollistaa sen, että empaattinen kuuntelija kykenee kuuntelemaan arvioimatta ja arvostelematta toisen kertomaa. Hän on yhteydessä omaan inhimillisyyteensä ja kykenevä välittämään sitä myös toisiin ihmisiin. Hän ei ole kontrollin ikeen alla, joten hänen ei tarvitse myöskään kontrolloida muita – hän ei järkeillen pakota tunteita pois, eikä tuomitse ihmistä niiden perusteella. Siksi hänen lähellään on turvallista ja hyvä olla.
Empaattisen kuuntelun myötä olen tullut kehoitetuksi antaa tilaa menneisyyteni itselle päästä kertomaan se mikä on jäänyt vielä häneltä vastaanottamatta. Tämä on havahduttanut minut siihen miten huonoa itsetuntemusta ei ylläpidä se, että märehtii menneitä, vaan se, että yrittää niitä väkisin tukahduttaa ja unohtaa.
Alkuperäiseen kysymykseen palatakseni kysynkin nyt, voiko olla niin, että tapa märehtiä menneitä yhä uudelleen aiheuttaa ja ylläpitää ahdistusta niin kauan kuin jätän niihin liittyvät tuntemukseni vastaanottamatta, eli vaille empaattista kuuntelua? Kerronko vain toteavasti menneisyyteni tapahtumista, joiden kokijaa en edes itse kuuntele? Voiko olla mahdollista, että yhä hylkään itseni pysytellessäni järjen tasolla ja sivuuttamalla sen mitä mikin tapahtuma on minulle ja minussa aiheuttanut? Siksikö turhautuneena märehtimisen hyödyttömyydestä päätän järkeeni turvautuen unohtaa menneisyyden ja suunnata kaikin voimin nykyisyyteen ja tulevaan? Onnistuuko tämä vai huomaanko miten paljon energiaa kuluu aktiiviseen unohtamiseen, torjumiseen ja menneisyyteni piilotteluun sen sijaan, että saisin kaiken tarvitsemani sulavassa muodossa käyttööni?
Sillä se kaikki minussa, joka ei ole syystä tai toisesta voinut tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi, kaipaa elämäni loppuun saakka tulla vastaanotetuksi.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen
Terapeuttiemme yhteystedot löytyvät täältä: http://www.ihminentavattavissa.fi/terapia
