Minua on surettanut se, kun viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, miten vanhukset ovat heitteillä hoivakodeissa. Tuntuu pahalta ajatella, miten täysin toisten varassa olevat vanhukset jätetään oman onnensa nojaan, heidät ts. hylätään. Meistä jokaisesta tulee vanhuksia, me kaikki taannumme uudelleen hoivattaviksi, syötetyiksi ja vaippoihin ts. taannumme lapsiksi. Silloin tarvitsemme uudelleen samanlaista hoivaa kuin pieninä lapsina, kosketusta, kohtaamista, nähdyksi tulemista, keskustelua ja jonkun, joka vie meitä ulos. Vanhukset siis tarvitsisivat lähelleen vastuullisia aikuisia huolehtimaan heistä. Ja kun näin ei käy, tätä sitten selitellään resurssipulalla ja taustalla puhuu raha. Meidän pitäisi pystyä luottamaan yhteiskunnassamme siihen, että meistä pidetään huolta vanhoinakin. Jos niin ei tapahdu, joku ei ole silloin ottanut vastuuta.
Toinen asia mihin toivoisin yhteiskunnassamme kiinnitettävän yhtä lailla huomiota kuin vanhuksiin ovat lapset. Lapsi tarvitsee rakkautta, hellyyttä, hoivaa, nähdyksi tulemista voidakseen hyvin. Mitä tapahtuu lapselle silloin, kun häneltä puuttuu vastuulliset vanhemmat? Hänet hylätään, ainakin emotionaalisesti. Joskus vanhempi tarvitsee tukea vanhemmuudessaan jostain syystä, silloin hänen pitäisi sitä ehdottomasti saada, se olisi lapsen edun mukaista toimintaa. Lapsi huostaanotetaan ja sijoitetaan laitokseen tai sijaisperheeseen, kun omat vanhemmat eivät kykene syystä tai toisesta huolehtimaan lapsestaan. Ketkä ovat silloin ne vastuulliset aikuiset, jotka ottavat hänestä vastuun? Yleensä se on kunnallinen lastensuojelu ja siellä olevat sosiaalityöntekijät. Entä jos he eivät ehdi ottaa vastuuta lapsen hyvinvoinnista? Joskus se sosiaalityöntekijän vastuu lapsen hyvinvoinnista on niinkin yksinkertainen kuin, että sijaisvanhemmat saavat riittävää tukea, jotta he jaksavat haastavassa vastuullisessa vanhemmuuden tehtävässään traumaattisen ja oireilevan sijaislapsen kanssa. Jos näin ei käy, joku ei ole silloin ottanut vastuuta.
Johtajuuteen on hyvä rinnastaa vastuullinen vanhemmuus, vastuullinen aikuisuus. Silloin kun valta on väärissä käsissä, siitä syntyy vastuutonta mielivaltaista vallankäyttöä, joka ei johda hyvään lopputulokseen.
Itse koen äitinä, sijaisäitinä ja mummina olemisen vastuullisena tehtävänä. Ja koska täydellisiä ihmisiä ei ole, ei ole täydellisiä vanhempiakaan. En ole minäkään täydellinen äiti. Onneksi riittävän hyvä vanhemmuus riittää. Mitä on sitten riittävän hyvä vanhemmuus? Mielestäni se on lyhyesti sanottuna vastuun ottamista lapsesta, lapsen tarpeista huolehtimista ja se on myös vastuun ottamista omasta itsestään.
En ole osannut aina toimia oikein ja olen kokenut äitiydessäni valtavaakin syyllisyyttä, ja olen myös siirtänyt tahtomattani ja tiedostamattani omaa häpeääni lapsilleni, sitä sukupolvien häpeätaakkaakin. Vanhemmuuteen kuuluu kestää niitä syyllisyydenkin kirpaisuja, kun ei ole pystynyt tai osannut toimia sen mukaan, mikä on oikein tai miten itse haluaisi toimia vanhempana. Syyllisyys vanhemmuudessa on tervettä. Inhimillistä on se, kun äiti tai isä väsyy, on nälkäinen, jolloin pinna kiristyy ja tipahdamme helposti samalle tasolle lapsen kanssa. Siinä voimme olla itseämme kohtaan myötätuntoisia mutta myös ottaa vastuuta omasta käytöksestämme.
Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmassa oivalsin lopulta syvällisemmin sen, mitä oikeasti on vastuullinen aikuisuus. Se myös avasi silmäni näkemään ympärillä vastuuttomuutta niissäkin tahoissa, joissa olin sokeasti uskonut sitä olevan. Ihmisiähän me kaikki olemme, erehdymme, eksymme, mutta lopulta kun otamme vastuuta itsestämme, osaamme ottaa vastuuta myös muista ja silloin olemme hyvän asian puolella ja teemme rakkaudellisia tekoja.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Anne Ollikainen
www.tunnejahyvinvointi.fi
