Olen seurannut tietoisesti reilun kuukauden ajan vastaan tulevien ihmisten tapaa katsoa toisia ihmisiä silmiin… tai olla katsomatta. Ilman tarkempia prosenttilukujakin voi sanoa, että vain hyvin harvat katsovat toista henkilöä silmiin. Kuljemme katse suunnattuna maahan tai sitten hätäisesti vilkaistaan ohikulkijaa. Mitä enemmän asiaa seurasin, sitä enemmän se alkoi minua askarruttamaan.
Olemmeko ujoja, epäkohteliaita, välinpitämättömiä vai pelkäämmekö tuntemattoman ihmisen katseen aiheuttamaa tunnetta? Uskallammeko katsoa itseämmekään silmiin peilin kautta? Olemme älyttömän taitavia välttelemään yhteyttä. Yhteyttä voi hienosti vältellä sillä tavalla, että puhuu vain asiaa menemättä tunteiden tasolle. Itsellekin voi selitellä vaikka mitä, mutta siltikään uskaltamatta katsoa itseään syvälle silmiin.
Kun päästään tunteiden tasolle, silmät alkavat puhua
Silmistä näkee paljon. Ne ilmentävät sisäisiä tyhjyyden tai merkityksellisyyden tunteitamme, kun osaamme katsoa itseämme ja muita syvälle silmiin. Kun itsestään on turvallinen olo, katse on myötätuntoinen. Silloin silmät ovat lempeät ja vastaanottavat myös toisille ihmisille. Ihmiset haluavat tulla oikeasti nähdyksi ja kuinka se muuten onnistuukaan kuin katsomalla toista silmiin?
Kun tapaa hehkuvia ihmisiä niin työelämässä kuin muuallakin, on helppo nähdä silmien palo. Tunteet ja ajatukset yhdistyvät ja sillä seurauksella silmät leiskuvat. Ihmisestä huokuu samalla levollisuutta, joka luo ympäristöön luottamusta siitä, että asiat ovat hyvin. Pelkkien sanojen ja perustelujen painoarvo tämän vaikutuksen rinnalla on mitätön.
Oravanpyörä ei pyöri, ellei orava juokse
Olemme usein niin kiireisiä, ettemme ehdi pysähtymään edes lähimmäisen sitä pyytäessä. Ja jos pysähdymme, niin hoidamme asiat asioina emmekä kohtaa ihmistä ihmisenä. Jos malttaisimme katsoa sielun peiliin, niin voisimme nopeasti todeta asioiden oikean laidan. Oikea hätä, kärsimys ja avuntarve ovat sananmukaisesti nähtävissä. Myös hellyys, myötätunto ja rakkaus välittyy katseiden kohdatessa. Meillä on hirvittävän vahva työkalu käytössä, jos vain käyttäisimme sitä.
Kiire ei korreloi tuloksentekoa. Kiire ei myöskään ole syy olla välittämättä läheisistä, työkavereista tai ystävistä. Kiire on pinnallisen statuksen villiratsu, jonka avulla harvoin onnistutaan tavoitteissa. Oravanpyörän liikkeen salaisuus on oravassa, sillä oravanpyörä ei pyöri, ellei orava juokse. Päätös on siis omamme! Vai oletteko joskus nähnyt todellista mestaria, jolla olisi kiire? Parhaiden urheilijoiden suoritukset näyttävät kiireettömän helpoilta ja menestyneimmät johtajat ovat usein harmonisia ja vakaita.
Pitäisikö meidän useammin katsoa kiirettä suoraan silmiin ja tunnustaa, että jatkuva liike on enemmänkin jännittävää teatteria kuin taitavaa ja tehokasta toimintaa? Jälkimmäistähän ei saada aikaan lisäämällä kiirettä vaan pysähtymällä ja keskittymällä olennaiseen. Sinkoilun ja säntäilyn sijasta voisimme hakea yhteyttä tärkeisiin ihmisiin ja toimia luottamuksellisesti kohti yhteistä päämäärää. Kun alamme tuntea itsemme ja tekemisemme merkityksellisiksi, silmiimme palaa rauhallisuus ja levollisuus… sekä rohkeus katsoa toisia ihmisiä silmiin.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, johtajan paras kaveri Jeri Hellstén
