”Jos sinulla on kiire, älä tee mitään”
– Anton Tsehov –
Käyntikortissani Anton Tsehov muistuttaa, että kiireessä ei kannata tehdä mitään. Olin pari päivää sitten keittämässä koiralleni jauhelihaa melkoisella hosumisella, eikä ollut edes kiire minnekään. Tai no, oli vähän. Minulla oli kiire omaan päivittäiseen hiljentymishetkeeni. Sillä lailla. Se niistä suutarin lapsen kengistä. Käyntikorttini viisaushan tipahti päälaelleen: ”Jos haluat pysähtyä, kiirehdi”.
Terapeutti, kirjailija ja kouluttaja Tommy Hellsten vieraili taannoin televisiossa Puoli seitsemän -ohjelmassa ja valitsi toimittajien sormeilemista, keskenään hiukan sekoitetuista historian suurmiesten ja -naisten viisauksista yhden: ”Jos sinulla on kiire, pane silmät kiinni”. Niimpä. On vaikea tehdä yhtään mitään, kun sulkee silmänsä. On pysähdyttävä ja todennäköisesti istuttava alas siltä varalta, että sattuu horjahtamaan tasapainon pettäessä. Jauhelihan keittäminen silmät kiinni on täysin mahdotonta.
Sytyttäessäni kakluunini kynttilöitä ennen hiljentymishetkeäni ajattelin tuota Tommy Hellstenin valitsemaa versiota Tsehovin alkuperäisestä viisaudesta. Istuin alas ja rauhotuin. Annoin kynttilöiden syttyä niin kakluunini sydämessä kuin omassanikin. Ja sitten suljin silmäni. Hengitin syvään ja rauhallisesti. Sen verran olin kiirehtinyt pysähtymään, että meni tovi ennen kuin asetuin yhteen elämän oman rytmin kanssa. Sen rytmin kanssa, jonka jauhelihaa keittäessäni olin kadottanut. Taas ja ties kuinka monennen kerran.
Kakluunini edessä mieleeni ui Antoine de Saint-Exupery’n Pikku Prinssin sanat: ”Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Muistin erään hetken hiljaisessa lähipuistossa myöhään illalla, kun olin ollut ulkoiluttamassa koiraani. Iltaöinen puisto oli ollut näennäisen hiljainen ja tyyni. Kauniskin. Silti Suomessa kuohui ja kuohuu yhä ja maailmalla soditaan jatkuvasti. Olin tuolloin ajatellut, miten moni meistä elää juuri nyt raskaita hetkiä. Jotkut ovat huolissaan läheisistään maailmalla tai toisessa kaupungissa Suomessa. Toiset taas surevat menetettyjä tai vakavasti sairastuneita läheisiään tai elävät muuten jonkin kriisin paineissa.
Nuorena opiskelijana surin surujani ja murheitani yksin. Vaikka saatoinkin hakea ajoittain ammattiapua, se oli sellaista satunnaista laastarointia. Ulospäin olin ”se aina iloinen ja positiivinen”, vaikka todellisuudessa tunsin aivan toisin. Tuolloin ajattelin, että ongelman täytyy olla todella iso, sillä jos menen ammattiauttajan pakeille, minuthan nauretaan ulos pienine suruineni ja murheineni. Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään, että ei ole pientä tai suurta murhetta tai ongelmaa. On vain ihminen, joka kärsii ja ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi, tuetuksi ja ymmärretyksi, sillä suruja ja murheita, taakkoja ja elämän haavoja ei punnita tai mittanauhoilla mittailla. Silti yhä ajoittain eksyn pärjäämään itsekseni, yksin.
Näissä ajatuksissa mieleni säntäili, vaikka kakluunini rauha väreili ympärilläni. Hetkittäin sain kiinni lempeästä pysähtyneisyydestä, kunnes taas ajatus vei minut mennessään. Eksyin miettimään neljättä Ihminen tavattavissa -koulutusvuottani. Pohdin, kuinka olenkaan tarvinnut kaiken tämän ajan voidakseni luottaa siihen, että minä toden totta riitän ihan sellaisena kuin olen. Vieläkin kurkin pikkuisesta piilostani mutta vihdoin näkyy jo sitä minua, kuka olen.
Luottamuksen rakentuminen, toipuminen ja omaksi itseksi tuleminen on kirjottu meihin kaikkiin jokaisen omalla yksilöllisellä tavalla. Meidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin malttaa ymmärtää, että itseään ja omaa aitoa olemistaan ei voi suorittaa eikä omaksi itseksi syntymistä voi kiirehtiä. Rakkaudettomuudessa tavalla taikka toisella kasvanut ihminen tarvitsee aikaa ja tilaa avautuakseen rakkaudelle. Kukaan meistä ei voi tehdä yhtään mitään tullakseen rakastetuksi, sillä jos yritämme rakkauden janossamme kiirehtiä ja olla jotakin, mitä emme ole, meitä rakastetaan ehdollisesti, siis sellaisena, mitä emme aidosti ole. Olen pitkin elämääni ”vaihdellut väriä” kuin kameleontti ja ryhtynyt marionetiksi, jotta varmasti tulisin rakastetuksi, jotta minut varmasti hyväksyttäisiin.
Kaltaisellani tavalla eläviä ja eläneitä ihmisiä on paljon. Haemme ja tarvitsemme kaikki hyväksyntää ja rakkautta mutta valitettavasti moni meistä maksaa siitä kalliin hinnan. Menetämme arvokkaan aidon itsemme ja oman näköisen elämän elämisen. Sukupolvien ja eri perhekulttuurien opit ja tavat istuvat lujassa. Murheita, suuria tai pieniä, puidaan yksin ja usein niinkin kauan, että viimeisetkin voimat hakea tarpeellista ammattillistakin tukea ja apua ovat ehtyneet. Jäämme yksin suorittamaan itseämme ja elämäämme, koska rakkauden ja hyväksynnän puutteessamme tyydymme reunapalaan tarkkaan annostellusta ehdollisesta rakkaudesta. Surullista mutta totta.
Kakluunini hengitti rauhassa. Avasin silmäni ja näin uunin sydämmessä tutut kynttilät, joiden liekit liukuivat ilmavirrassa rauhallisesti, yhtä rauhallisesti kuin tasaantunut hengitykseni ja mieleni liike. Olin vihdoin yhtä itseni kanssa. Yhden kynttilöistä olen ottanut omakseni. Se on kynttilä, joka on hiukan sieltä täältä hosumisesta repsahtanut ja kiirehtiessään palanut muita kynttilöitä nopeammin. Koen, että se kuvaa minua ja tähän asti elettyä ja kuljettua elämääni. Ajoittain tuon kynttilän liekki lepattaa hermostuneesti aivan, kuten vielä hiukan hauras esiin ujosteleva aito minuuteni. Kuitenkin, juuri kaikessa repaleisuudessaan tuo kynttilä on kaikkein kaunein ja aidoin, koska se on totta. Se ei yritä olla mitään muuta, yhtään enempää mutta ei myöskään yhtään vähempää, kuin mitä se on.
Sammutin kynttilät ja naurahdin lempeästi kiireelleni. Hyvinhän minä olin pysähtymään ehtinyt ja jauhelihakin oli asettunut viilentymään avonaisen keittiön ikkunani äärelle. Kaikki oli siis hyvin ja oli sitä ollut ihan alusta asti.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Ria Tuomas-Kettunen
www.kiiruhdahitaasti.fi
