Jos minä lakkaan välittämästä ja huolehtimasta, kaikki kaatuu. Tässä onkin kepeä ja mukava ajatus. Uskomus, joka saa meidät toimimaan, kuten olemme aina toimineet. Mitä, jos yksi päivä vain laskisimme kuormamme ja katsoisimme, että mikä oikeastaan lakkaa olemasta, tai mikä kaatuu.
Itselleni on ollut mykistävä kokemus purkaa tuota taakkaa vain huomatakseni etten olekaan itsekäs, jos irrotan otteeni, mikään ei kaadu, eikä mitään katastrofia synnykään, vaikka minä hellitän. Päinvastoin. Tuli tilaa jonkin aivan uuden syntymiselle ja vapautumiselle. Taakoista luopuminen ei tietenkään ole ollut mikään yhden päivän juttu ja se jatkuu yhäkin, sillä uusia kuormia tulee päivänvaloon minussa jatkuvalla syötöllä. Oivallan ja löydän uusia murheita ja huolenaiheita syvältä itsestäni. Ne tuntuvat olevan yhtä kiinteä osa minua kuin luomet ihollani. Ensiksi havaitsen sen ja lopulta se alkaa häiritsemään. Sitten hetken aikaa yritän hampaita purren hyväksyä sen, kunnes päätän poistatuttaa koko luomen. Suurin homma onkin pohtia, että minkä jättää ja mistä päästää irti. Mikä kaunistaa ja mikä hankaloittaa elämääni.
Raskain ja minulle tutuin taakka on lähimmäisteni hyvinvointi, onni ja jopa rakkaimpieni väliset ihmissuhteet.
En ole oikein voinut olla rauhassa, jos kaikilla ei ole kaikki hyvin. Vasta kun kaikilla on kaikki hyvin, voin levätä ja aloittaa oman elämäni. Kokemuksesta voin kertoa teille rakkaat lukijat ettei sellaista päivää tule. Voitte lakata odottamasta ja varmistelemasta. Voin kertoa teille toisenkin vapauttavan asian. Yksikään aikuinen ihminen ei ole vastuussa toisen aikuisen onnesta tai hyvinvoinnista. Jos joku osaa painella teidän syyllisyyden nappulaanne antaen ymmärtää, että olet kurja ja välinpitämätön, kun et tyydytä hänen moninaisia tarpeitaan tai yrität huolehtia omistasi, olette mahdollisesti tekemisissä aikuisen lapsen kanssa, jota teidän ei tarvitse hoitaa.
Ja aikuinen lapsi osaan minäkin olla. Osaan yhtälailla vetää suunpielet alaspäin ja nyyhkyttää, jos vaikkapa mieheni ei pyhitä kaikkea toimintaansa minun hyvinvointini edistämiseen. On pitkä matka luopua myös tästä.
Me saamme tarvita toisiamme, mutta emme tullaksemme pelastetuksi tai pelastaaksemme vaan ollaksemme toisen rinnalla kuunnellen ja tukien.
On karu huomata, että taakankanto ei ole hyvyyttä vaan strategia. Muista huolehtiminen on varmistanut sen, että pidän itseni kiireisenä omalta elämältäni. Se on ratkaissut minun kohdalta sen, ettei minun tarvitse pohtia omaa merkitystä ja paikkaani maailmassa, kun aika menee muista huolehtimiseen. Pirunmoista tuossa on se, että ei näe siinä mitään väärää, vaikka panta kiristää tuon tuosta päätä. On mielestään hyvä ja välittävä ihminen, vaikka tosiasiassa on ihminen, joka ei osaa huolehtia omista tarpeistaan. Ja yleensä vielä katkera sellainen. Taakankantaminen on strategia, jolla pyritään oikeuttamaan itselle jotain, mikä kuuluisi itselle ihan ilman ponnistelujakin. Nimittäin oikeus omaan elämään, omiin tarpeisiin ja onneen.
Jos en olisi havahtunut tästä itsepetoksesta, jolla kietouduin hyvän ihmisen viittaan, olisin löytänyt itseni kiikkustuolista katkerana jurisemasta, että kiittämättömyys on maailman palkka. Kaikkeni annoin ja mitä sain?
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä
