Sillä me muutamme toisia jatkuvasti ja itsekin muutumme. Esimerkiksi lapsi muuttuu herkästi siihen suuntaan millaisena hänet näemme. Määritelmät, leimat ja mitä häneen sijoitamme, muuttaa häntä. Kun lapselle hoetaan 18-vuotta, että olet huolimaton, hän oppii uskomaan sitä. Ja kun hän alkaa uskomaan sitä, hän todennäköisesti näkee oman huolimattoman toiminnan, mutta ei niitä huolellisuuden hetkiä, joita hänessä myös varmasti on.
Tämä sama tapahtuu pitkässä parisuhteessakin. Psykologiassa näitä ilmiötä kutsutaan nimellä projektio ja projektiivinen identifikaatio. Projektio voisi olla vaikkapa ajatus sisälläni, että kumppanini on saamaton ja välinpitämätön. Tai vieläpä synkempi ajatus, että kumppaniin ei voi luottaa. Tämä oma ajatukseni johtaa siihen, että alan tulkitsemaan hänen toimintaansa tästä ajatuksesta käsin. Tuhansista pienistä päivittäisistä eleistä ja toimista löydän halutessani varmasti niitä merkkejä, jotka vahvistavat ajatustani.
Näitä päätelmiä minä sitten kumppanilleni ilmaisen turhautuneena. ”Miten sinä et saa tuotakaan aikaiseksi!” ”Et yhtään välitä!” ”En voi luottaa sinuun”.
Tätä viestiä kun hoetaan vuodesta toiseen, niin pikkuhiljaa toinen alkaa samaistua siihen (projektiivinen identifikaatio). Hän alkaa uskomaan olevansa saamaton ja välinpitämätön. Ja jopa epäluotettava. Ja alkaa vieläpä toimimaan niin. Mutta ei hän sitä itse keksi. Minä toimin tiedostamattani niin, että saan juuri sitä toimintaa, mitä häneen sijoitan. Näkymätön käsi ohjaa ja toinen hyppii kuin marionetti-nukke.
Tätä tapahtuu parisuhteessa puolin ja toisin. Ja aikaa myöten nämä ajatuksemme vahvistuvat. Miksi? Siksikö, että olemme toisen suhteen oikeassa? Ei vaan siksi, että se minkä käsityksen olemme toisesta luoneet, siihen suuntaan toista ajamme, jotta saisimme todisteita uskomuksellemme joka päivä. Ja niitä myös valitettavasti saamme. Näin mielemme toimii – täysin mielivaltaisesti.
Parisuhteessa luomme menneisyyden ja sieltä kumpuavan käsitysmaailmamme eteemme. Ja mitä herkemmin toinen toistemme tarinaan suostumme – sitä parempi match olemme. Emme nimittäin rakastuisi ihmiseen, jossa ei ole ”sitä jotain”. ”Se jokin” selviää aikaa myöten ja on tavallisesti kaikkea muuta kuin kaunista, sillä alamme tuomaan suhteeseen myös rojua, jota meissä kaikissa on. Rojua itsestämme ja menneisyydestämme. Tutkimme menneisyyttämme ja itseämme toisen kautta. Sijoitamme häneen niitä puolia, joita meissä on, mutta joita emme ole olleet itsessämme vielä valmiita kohtaamaan. Katselemme hänessä toimintaa, jota osaksemme lapsena saimme ja yritämme ratkaista tässä hetkessä menneisyyden kipujamme. Ja koko ajan toinen tekee sitä samaa. Se ryökäle.
Me teemme toisistamme omassa päässämme juuri niitä ”mörköjä”, joita tarvitsemme, jotta niihin tutustuisimme, saisimme vihdoin pelätä, vihata ja surra ja sitä kautta niistä lopulta vapautua.
Parisuhde on siis todella monimausteinen soppa. Siinä on selvitettävä, että millä historialla minä maustan soppaa, millä toinen, mitä omia ikäviä puoliani minä sijoitan toiseen, mitä hän mahdollisesti sijoittaa minuun. Mikä kuuluu minulle ja mikä taas ei. Mikä on totta tässä hetkessä ja mitä värittää menneisyyteni.
Kuka minä oikein olen ja mistä tulen. Ja tämä kaikki tulee erottaa toisen parisuhteeseen tuomasta rojusta.
Joten ei ihme, että välillä on hiukan sekava olo.
Kun lopen kyllästyneenä lusikoimme ylimaustettua soppaamme huudamme tuskissamme:
”En ole tällainen ihminen!”
”Hän tekee minusta hullun!”
”Voi kunpa tuo toinen vain tajuaisi!
”Voi kunpa hän muuttuisi!”
…juuri kun olemme 10 vuotta muuttaneet häntä ja hän meitä.
Mutta kun ymmärrämme mitä olemme tekemässä ja tehneet, voimme muuttaa paljon – rikkoa molemmat oman käsitysmaailmamme, ajatuksemme, saada selkeyttä laidasta laitaan velloville tunteillemme ja tutkia yhdessä, että mitä ihmettä tässä ja meissä tapahtuu. Parisuhteessa ei koskaan ole olemassa ”ongelmallista” ja ”ongelmatonta” osapuolta, mutta ongelmia parisuhteessa voi olla ja jopa juuri tämän ajattelun ansiosta.
Ihminen tavattavissa -terapeutti, parisuhdekonsultti Ruusa Hentilä
www.studiomielikuvitus.com
