Teinipoikani kommentoi: ”menikö tunteisiin?”, kun kierrokseni alkoivat nousta. Tilanne oli useimmille vanhemmille tuttu, jossa useista kehotuksista huolimatta lapsi ei tee ohjeen mukaan. Huomasin, että päässäni kävi oikein sihahdus tästä kommentista ja pysähdyin miettimään, mitä se oikeastaan minussa herätti.
Kommentti sisältää mielestäni ajatuksen tai oletuksen, että tunteisiin ei ole lupa mennä. Tilanteesta tai keskustelusta riippuu mihin tunteeseen on mennyt. Onko se viha tai kiukku vai loukkaantuminen? Joka tapauksessa, joku rajani on ylitetty ja ”menikö tunteisiin” ikään kuin mitätöi oikeuteni suuttua tai loukkaantua siitä. Kommentti muistuttaa myös lapsuudestani, kun en saanut näkyä kaikkine tunteineni. Eikö minulla ole edelleenkään lupaa olla ja ilmaista itseäni sellaisena kuin olen? Kenties siksi kommentti saa niin suuren reaktion minussa aikaan.
”Menikö tunteisiin”, kommentista tulee mieleen myös tapa, jolla lasteni kilpaurheilussa puhutaan, erityisesti lasten keskinäisessä kommunikoinnissa. Tuntuu, ettei saisi loukkaantua tai pahoittaa mieltään toisten kommenteista. Kentällä helposti kommentoidaan toisten epäonnistumisia. Kenttä on armoton näyttämö onnistumisille ja epäonnistumisille. Miten pahalta tuntuukaan kuulla mollausta joukkuekavereilta, kun kannustus veisi eteenpäin. Painanko leukani rintaan vai nostanko sen ylös. Minäkuvan kehittyminen on hauraassa vaiheessa teini-iässä ja tästäkin syystä nuoret tarvitsevat vielä paljon aikuisen ohjausta siinä, mikä on ok ja mikä ei. Miten toiset otetaan huomioon, missä on myötätunto tai tila epäonnistumiselle?
Sydämessäni läikähti, kun lapseni sanoi, että toisten kommentit satuttavat, mutta siihen on tottunut. Siis toden totta tottunut! Onko näin, että sellaiseen pitää tottua? Tottua siihen, että rajojani saa rikkoa? Tähän vielä päälle ”menikö tunteisiin” mitätöisi kaiken sen mitä tunnen sisälläni. Onko tunteensa näyttävä poika neiti, homo tai nynny? Mennäänkö ostamaan hamekangas, heh heh? Mieluummin poika voi olla hiljaa ja nielaista omat tunteensa. Pitää vaan kestää ja tottua ylikävelyyn, että voi olla hyväksytty porukassa.
Näitä pohtiessani tunnustelen samalla omia kiusattuna olemisen kokemuksiani lapsuudesta. Niissä taitaa olla vielä jotain itselleni tiedostamatonta, joka saattaa näkyä projektiona suhteessa omiin lapsiini. Hoidanko siis lasteni kokemuksia vai omiani? Muistan miltä tuntuu olla kavereiden kanssa, jotka kiusaavat. Muistan minkälaista on, kun ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: olla siinä seurassa tai yksin. Sosiaalinen paine on niin suuri, että mieluummin hukkaan itseni, kuin jään näkyvästi yksin. Olen siis toisten seurassa, mutta yksin. Yksin tunteitteni kanssa, joille ei ole tilaa tai lupaa olla.
Olen taidokkaasti painanut nämä kokemukset mielestäni ja vähätellyt niiden merkitystä, jotta olen kokemukset tuolloin kestänyt. Sellaista minuutta ei ole ollut paikalla, joka olisi ne tunteet kestänyt, mutta nyt alkaa olla. Omien kokemusteni käsittelyn tarjouma juuri nyt on lahja, jonka haluan ottaa vastaan, jotta myös lasteni kaikille tunteille on sijaa ja nähdyksi tulemisen paikka – rakkaudellinen syli. Joten vastaan, meni tunteisiin ja minulla on siihen lupa.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Anna Lauttajärvi -Pietarinen
