Psykiatri ja psykoterapeutti Irvin D. Yalom kertoo kirjassaan “Terapian lahja” koskettavan tarinan. Siinä yksi hänen naisasiakkaansa työstää etäistä suhdetta isäänsä, joka on tyttären mielestä erittäin negatiivinen kaikkea kohtaan.
Kun nainen oli aikoinaan nuorena aikuisena muuttamassa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, hänen isänsä ajoi muuttokuormineen hänet sinne. Tytär oli ladannut pitkään yhteiseen automatkaan odotuksia siitä miten yhteinen aika voisi olla mahdollisuus heidän suhteensa syvenemiselle. Pettymys oli kuitenkin karvas, kun isä päivitteli tuttuun negatiiviseen tapaansa ikkunasta avautuvaa maisemaa: hän näki tien varrella kulkevan puron, joka näyttäytyi likaisena ja rumana. Tytär sen sijaan näki puhtaan joen, johon isän kuvaus ei mitenkään sopinut. Matka taittui siitä eteenpäin hiljaisuudessa, josta tytär sai ilmeisesti suojan pettymykselleen isän negatiivisuutta kohtaan. Pettymys sai hänet vain odottamaan, että matka loppuisi ja hän pääsisi eroon isänsä negatiivisesta seurasta.
Joitakin vuosia myöhemmin tytär ajoi ensimmäistä kertaa saman matkan autolla itse. Kuljettajan paikalta laajemmin ajolinjaa katsellessaan hän näki, että tien molemmilla puolilla oli joki. Hän hämmästyi, sillä ajajan ikkunasta näkyvä joki oli juuri niin saastainen ja ruma kuin isä oli aiemmin kuvaillut. Matkustajan puolella sen sijaan näkyi tyttärelle tuttu kaunis ja puhdas joki. Nainen tuli hyvin surulliseksi havaitessaan, että näki isänsä ikkunasta avautuvan näkymän liian myöhään: isä oli jo kuollut.
Tämä kertomus on koskettava kuvaus siitä miten vaikeaa empatia on etenkin siellä missä olemme pettyneitä ja petettyjä, torjuttuja ja näkymättömiä. Surullista siinä on erityisesti se, että ohittaessamme itsekin itsemme ja sulkeutuessamme puhumattomuuteen heikennämme samalla mahdollisuuttamme tulla etenkin kaipaamamme ihmisen taholta nähdyiksi. Yhteys jää parhaimmillaankin helposti vain kädenlämpöiseksi jäädessämme velkomaan sen sijaan että maksaisimmekin ensin itse – ottaisimme sen vaikeimman ensiaskeleen yhteyden sillalle lähtiessämme toista puolitiehen vastaan.
Empatia on pyrkimystä ymmärtää toisen tunnetilaa, ei menemistä siihen mukaan niin että kadottaa omansa. Empatian avulla voimme eläytyä omaan ja toistemme sisäiseen maailmaan. Nähdä, kohdata ja kuulla sitä millainen maailma omasta ja toisen ikkunasta kulloinkin avautuu.
Toista kohtaan kokemamme empatia on sitä mahdollisempaa mitä tutumpaa empatia itsellemme on. Kokiessamme empatiaa oma kokemuksemme omasta maisemastamme validoituu saadessamme sitä toiselle jakaessammekin säilyttää sen sellaisena kuin sen koemme – ilman arvottamista, kyseenalaistamista tai painetta ajatella tai tuntea toisin. Todellisuus on aina monenlaista ja virittää meissä vaihtelevasti ihmisyyden mittaa, eli tarvitsevuutta: tarvitsemme toisiamme jakamaan rumuutta ja kauneutta – sitä, että voisimme olla mahdollisimman totuudellisia suhteessa siihen maisemaan minkä äärellä kulloinkin olemme. Mitä aidommin voimme maisemaamme kokea, sitä enemmän meissä aukeaa tilaa toisten erilaisille maisemille, jotka eivät tulekaan kumoamaan tai turhentamaan omaamme, vaan laajentamaan perspektiiviämme elämään.
Tarinan isä ja tytär olivat kaiketi ajautuneet aikojen saatossa erinäisten kokemusten myötä tilanteeseen, jossa heidän suhteensa pysytteli etäisenä ja isän negatiivisuutta korostavana loppuun saakka. Teemme paljon lyhyemmässäkin ajassa tulkintoja ja päätelmiä toinen toisistamme. Ehkä silloin kun tunnistamme, että on vaikeaa kohdata ja ymmärtää toista, on syytä pysähtyä itsensä äärelle: miten empatia elää kokemuksena itsessäni juuri nyt? Tarvitsisinko sitä ehkä enemmän kuin tällä hetkellä saan? Missä voisin sitä tavoittaa, kenelle voisin maisemaani avata? Saan ottaa käteeni ihmisyyden mitan ja suoda itselleni tarvitsevuutta. Sitä kautta minussa voi kasvaa ymmärrys myös toisen tarvitsevuudelle, jolloin empatia välillämme voi kasvaa.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
http://www.lupaolla.fi
