Olen viimeisten viikkojen aikana ja erityisesti eilen, ollut jälleen vahvasti sen teeman äärellä, miten tahdon aikaani täällä toteuttaa?
Miten käytän aikaa vai käyttääkö aika minua? Elänkö itseni näköistä elämää, uskaltaen toteutua niin, että elämä tapahtuu minua varten?
Aika sinänsä on absurdi käsitys ja samaan aikaan hyvin totta – aika tällä elämänkierroksella on rajallinen ja jossakin vaiheessa se tällaisessa muodossa tulee loppumaan.
Siksi ajalla on myös minulle väliä.
Viimeaikoina olen saanut monta lahjaa elämältä.
Viimeisimpänä se on kauniisti näyttänyt pyyteettömän rakkauden teemaa, monesta eri näkökulmasta katsottavaksi ja elettäväksi.
Tuonut näkyväksi sen mitä tapahtuu, kun läheiselleni tapahtuu jotakin -minusta kuoriutuu leijona, joka seisoo rinnalla.
Se, miten elämä lopulta tapahtuu odottamatta on tuonut näkyväksi kauniin eheyttävän voiman, kun ihmiset tekevät yhdessä.
Rakastavat yhdessä, pyyteettömästi.
Se on pirun kaunista.
Eilisessä kouluun liittyvässä ryhmän tapaamisessa totesin:
”aikamoinen matka tämä elämä, eikä kyllä ihan sieltä helpoimmasta päästä”
Naurettiin sille yhdessä, sillä jaettiin tämä kokemus yhdessä.
Illan istuin sen kanssa, miten vahvasti ihmiset koskettavat sydäntä – se mikä tulee lähelle, paljastaa syvyyttä. Niin ilossa kuin surussa
Elämä tulee lähelle, jos sen antaa tulla lähelle.
Ymmärrän, että moni torjuu – se on aika paljon, kun sille antautuu tuntemaan ja kokemaan.
Elämä tällaisenaan on yhden lipun matka. Menolippu.
Ei ole paluulippua, sillä se hetki meni jo.
Kauneus on siinä, että voi tehdä valintoja suunnasta ja elämä hoitaa kyllä sitten loput!
Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusopiskelija Christa Porander
